Shadowlands

Vahvistukset Saapuvat

14. kesäkuuta, Vuonna 12 Varjon aikakautta. Parintuhannen vahvuinen armeija saapuu Whitefordiin Länsiväylää pitkin. Valtosa armeijasta kuulemma koostuu nopeista iskuryhmistä ja tiedustelijoista, mutta mukana on myös osasto raskasta ratsuväkeä ja 50 hengen vahvuinen osasto Pronssikaartia, joka on Heidelin rikkaimman suvun henkilökohtaista uskollista, raskasta ja hyvin varusteltua palkka-armeijaa. Moraali Valkovuonoilla nousee huomattavasti armeijan majoittuessa kaupungin kupeessa. Kaupungin johdolta kysytään myös tarkempaa ohjeistusta jatkosta siitä mihin joukot tulisi sijoittaa ja missä niitä käyttää ja mihin tarkoitukseen. Ainut kiinnitetty tehtävä heillä kuulemma on vapauttaa Kahnavaaran ekspeditio ja miehittää kyseinen linnoite kunnes toisin määrätään.
Seuraavana iltapäivänä Ezekiel astelee sisään kiltatalon ovista kasvot loistaen, “Nyt se on viimein tapahtunut. Meitä on päätetty kuunnella! Pormestarin neuvonantajat eivät ole päässeet sopuun ja yhteisymmärykseen, joten käytin hyväkseni Karmionin päreiden palamisen ja suostuttelin hänet antamaan meidän myös neuvoa tässä. Killalla on nyt aikaa kaksi päivää aikaa päättää ehdotuksensa armeijan toimiin ja se otetaan huomioon suunnittelussa. Harmillisesti iso osa vahvuudestamme on omilla reissuillaan lännessä ja epäilen että ne eivät takaisin ehdi, mutta paikalla olijat saavat antaa äänensä kuulua, äänestää tai sopia miten parhaiten näette. Haluan yhteisen ehdotuksenne minulle ylihuomenna aamulla. Pistäkäähän politiikan rattaat pyörimään!”

11838730_527291640759308_7996783308630297745_o.jpg

View
June

Summer has arrived in this land. I can smell it in the air when I wake up every morning. Goblin feels happier as well. He has rested a lot and now finally he´s got his own place in my yard. Oh, I should have a housewarming celebration! I am sure my fellow friends will enjoy the gnomish hospitality, our local delicacies and… Oh well, I will plan it soon.

I´m not sure though what they will think of the new guild members… Dillivara and Garrin.
Ugh, Garrin. Another dward, just like… Nevermind. They are just kind of violent… Or, maybe just scary would be a better term. No fancy words needed. I am pretty sure that Dillivara, even though her manners are wild and her way of “diplomacy” is instant intimidation, might be useful and soon very powerful, as she gathers experience. Both travellers – business partners, höh, I´ve known plenty of those during my wanders – have probably no idea what we are going to deal with in the future. It is still even hard for myself to believe.

I hope next time someone powerful of our company will escort us in our next mission. Erkki was very unlucky in the last expedition, quite badly hurt. Seeing a brave fighter in pain like him brings dark thoughts in my mind. I was very lucky to survive from the battle with the Shadow and that enormous black orb the other time. Pfö, trully, where will curiosity lead us in the end?

Luckily we didn´t explore that well in the Old Village up to the Hills without reporting first. We had enough trouble just with the robe guys there. Would have been a real pain in the… Oh well, I guess I am overthinking it. We should be fine next time.

But maybe it is time for me to start upgrading some weapons. The dark forces are approaching Whiteford, they are planning our doom. Whole armies are coming from the Shadowlands, the rumors are true. Not to mention the crowds that came from Kulot… Hmmm—- I don´t really know if Whiteford will be ready to stand this crisis. Should we trust the new mayor from Heidel? Will she take the right measures and manage to limit citizens´panick?

How ignorant I was before I left the cold mountains…
Jorrick

View
Dillavaran yksityisestä päiväkirjasta

Jouduin jättämään pohjoisen kotikaupunkini muutamia kuukausia sitten, kun huhut opettajani valitettavan poismenon ympärillä alkoivat käydä liian voimakkaiksi.

Tällä Viikolla saavuin lopulta Valkovuonon kaupunkiin. Suureksi avuksi matkalla oli mukaani saama kauttaaltaa teräkseen verhoutunut kääpiö. Mikä epätavallinen parivaljakko me olimmekaan. Vaikka samalla halveksin hänen oppimattoman metsäläisen karhunpalvojan tapojaan, aivan kuten hänkin heiveröistä ruumistani, pian välillemme kehittyi jonkinlainen kunnioitus. Aluksi aioin yksinkertaisti suostutella hänet palvelijakseni, kuten niin monet muutkin typerykset ennen häntä. Kuitenkin hänen mielensä vaikutti olevan vaikeammin taivuteltava kuin kenenkään aiemmin tapaamani. Onnistuin silti tekemään vaikutuksen ja hän suostui vapaaehtoisesti matkakumppanikseni, vaikkei hän vieläkään kelpuuttaisi minua karhunuskonsa jäseneksi, jos jostain kumman syystä sellaista sattuisin haluamaan. Matkalla kohtasimme joukon maantierosvoja, joiden ystävällisesti lahjoittaman hevosen avulla matkani sujui paljon helpommin.

Kaukaa Valkovuono vaikuttaa varsin mitättömältä rajaseutujen kaupungilta, mutta muurien sisällä liikkui väkeä ja tavaroita kaukaakin. Paikka vaikutti siis maineensa veroiselta. Seikkailijoiden ja kartoittajien killan vartijat päästivät meidät pikaisen suostuttelujen jälkeen sisään.

Huonon rahatilanteemme takia lähdimme kartoittamaan läheistä Arhapään kukkulaa. Suurin osa kokeneemmista sankareista tuntui olevan muualla, joten matkaan lähtivät meidän lisäksemme vain hänelle aivan liian kiiltävään rintapanssariin sonnustautunut miekkamies ja epäilyttävän oloinen maahinen. Seikkailijat olivat ilmeisesti häätäneet sieltä monia epäkuolleita. Viimeaikojen uutisten mukaan nämä olivat mahdollisesti tekemässä paluuta. Aihe luonnollisesti kiinnosti minua. Päivämatkan jälkeen saavuimme hylättyyn kylään, jonka kaivoon kivien alle seikkailijat olivat ilmeisesti vanginneet jotain. Päätimme jättää otuksen rauhaan. Kukkulan laella kohtasimme ruskeisiin kaapuihin sonnustautuneen hahmon joka ensisilmäykseltä vaikuttu kuuluvan kierteleviin historioitsijoihin. Epäkuolleista ei näkynyt jälkeäkään.

Leiriydyttyämme yöksi ennen kotimatkaa lisää ruskeakaapuja saapui luoksemme. Aloin ärsyyntyä heidän tunkeiluunsa ja komensin heidät paljastamaan todellisen luontonsa. Kuten hieman olin epäillyt he olivat Azarelin palvojia. Seuranneesta taistelusta selvisimme ilman enempiä ongelmia. Yksi kulttilaisista jäi jopa henkiin, ja lupasi kertoa minulle kaikki tietonsa jäljellä olevista tovereistaan.

Teimme myös toisen lyhyen tutkimusmatkan Usvametsän reunoille tarkistamaan kuinka paljon sitä asuttaneita pahoja henkiä on jäljellä. Kohtasimmekin kaksi hieman erilaista varjo-olentoa, joita vastaan taisteleminen oli minulle arvokasta harjoitusta.

Kaikkiaan tämä vaikuttaa täydelliseltä paikalta minulle. Taitoni ovat vielä kaukana haluamastani, mutta killan kirjasto pursuaa muinaista tietoa, ja tulevilla matkoilla löydän lisää. Ehkä saan jopa kohtaamistani otuksista oivia palvelijoita. Sillä välin kiltatoverini saavat auttaa minua, jos eivät muussa niin varusteideni kantamisessa.

View
Bethanel: Conquered Tower

(Early Summer)
Our plan was to go to the old Tower that was recently conquered by giant bug-like creatures, and collect some of them for the promised bounty. By the time we reached the fortress by the river, the evening was upon us and we decided to make only a short scout on the other side of the river. The bridge had been destroyed, which will hopefully prevent the creatures from being a serious threat to humans. To our relief we only encountered a few of the creatures which suggests that they are not moving towards civilized regions.

The following day we arrived to the Tower, and saw the city completely filled by the creatures. It is no wonder that the bugbears had to leave it behind. Whoever decided to disturb the creatures in their underground tunnels sealed the faith of the city. We decided that the best course of action would be to burn down the city and as many creatures as possible with it. Luckily we had Vaeno with us, so it was no problem to set the buildings on fire from a distance. Unfortunately some of the creatures noticed us and attacked. The creatures are intelligent enough to not fall into an animalistic panic when faced with fire. We were able to fend them off only for a moment before their number became too great and we had to retreat. They gave chase with a surprising amount of stamina. Only when our dog-riding companion Lily was in danger of falling behind and Vaeno raised a wall of fire between us and the creatures, they returned back to their city.

On the following day we were able to return to the Tower and collect parts of the creatures for the promised bounty. Lily braved entering the city and reported that there were still plenty of creatures alive. It seems that the tower and the city beneath it has been lost to the creatures, and that there is no returning to the underground tunnels either. The next mission regarding the creatures is to design a way to catch one of them alive and transport it back to Whiteford for studying them. I also recommend sending a party to estimate the destruction brought on by the fire. The creatures were too numerous to be significantly diminished by it, but fire or some other means of mass destruction is needed to win the city back.

View
Katkera malja

Kesäkuu tuo mukanaan huonoja uutisia. Pienempien onnistumisien ja voittojen lomassa Kiltatalolla puhututtaa kuun vaihteessa tapahtunut jäsenen menetys. Kukaan ei ole menehtynyt tutkimusretkillä reiluun puoleen vuoteen ja muutos tilanteeseen ei ole tervetullut. Reilun viikon päästä erittäin kovalla vauhdilla Valkovuonoilta lähtenyt ryhmä palaa takaisin Esbmenistä, katkeransuloisena “saaliinaan” vajaa tuhat kaivoskaupungista evakuoitua Ibixiaania. Huhut kertovat että päättäjät ja rikkaat idässä ovat viimein alkaneet huolestua tilanteesta riittävästi ja Heidelistä on tulossa Whitefordiin sotilaita vahvistamaan puolustuksia ja kuulemma myös pieni armeija, joka ottaa hetkeksi vetovastuun läntiseltä expeditiolta ja jatkaa näiden levättyä aina Varjomaiden rajoille ja yli. Suolaa vielä toipuviin haavoihin kaataa samoihin aikoihin pieni kaupunkiin hoiperteleva ryhmä Bugbeareja shamaanin taljoissaan. He kertovat tornin sisuksista purkautuneen ulos valtavat määrän heille tuntemattomia isoja hyönteismaisia otuksia, jotka ovat syöneet tiensä läpi kaupungin ja leviävät lähimaastoon. Tieto otetaan vastaan kaupungissa ristiriitaisesti, kauppiaiden surressa menetettyjä kauppasuhteita ja tienestejä ja osan väestöstä huokaistessa helpotuksesta poistuneesta mahdollisesta ylimääräisestä uhkasta. Kaupungin hiisivähemmistö harvalukuistuu monien lähtiessä muualle etsimään onneaan.

61968.jpg

View
Vaaleja ja rituaaleja

Pikaisesti läpi työnnetyt vaalit saavat viimein päätöksensä toukokuun alkupuolella. Kymmenes päivä valtuusto julistaa Karmion Estevanin uudeksi pormestariksi ja kaupungin suojelijaksi. Seuraavana viikonloppuna järjestetyt juhlat tuovat lisää kauppiaita kaupunkiin ja talous tuntuu piristyvän hieman. Samoihin aikoihin palaa kaksi ränsistynyttä ryhmää lännestä kertoen tarinoita kukistetusta demonista ja vetäytyvästä Varjomaasta. Seuraavaan aamuun mennessä osa näistä tarinoista on jo legendaa ja loppukuusta tapahtuneen voimakkaan epäkuolleen poistuminen Usvametsästä tuo jo niin paljon vettä myllyyn, että edes uhkaavat huhut Pihkametsään astelleesta Saasteisten pienestä armeijasta eivät riitä synkentämään mieliä lähestyvän kesän lämmössä.

11225207_498676960287443_7890886179185820517_n.jpg

View
Diplomatiaa ja turhautumista

Huhtikuun loppu on kalseampi kuin miesmuistiin. Monet manaavat sen johtuvan lähestyvästä uhasta. Valkovuonoilta on alkanut jo poismuutto. Kesän lopulla sen ennustetaan eskaloituvan joukkopaoksi. Kitkaa isolla kirkolla aiheuttavat myös kahdesta suuntaa kaupunkiin saapuvat hiisikansan jäsenet. Karhuntaljoihin ja punaisiin maalein sonnustautuneet Shamaanien piirin jäsenet Kulotista ovat jokaviikkoinen näky. Sodan uhka on vältetty, mutta Valkovuonojakin läntisemmän Kulotin hiisikansoilla on edelleen erittäin kovat vaatimukset; Turvapaikka kaupungin sisältä. Jotain mitä Valkovuonojen ylimmilläkään ei ole lupa antaa ilman Heidelin suostumusta. Ja suuret pyörät ovat tunnetusti hitaat. Kulotin väki ei tosin haasta riitaa sivistyneiden kansojen kanssa, vaan Mustanotkosta saapuvat edustajien kanssa. Nyanthin (uusien asukkaiden antama nimi paikalle) perustamisen jälkeen entisestä Mustanotkosta saapuvat bushien edustajat ovat yleinen näky kaupungin pohjoispuolella, Killan ja kaupungintalon liepeillä. Ja näiden eri tahojen edustajat ovat aivan liian yleinen iltainen näky joen varrella satama-alueella, jossa diplomaattiset erimielisyydet faktioiden välillä äityvät verisiksi useammin kuin eivät.
20. huhtikuuta viimeisinkin illuusio Whitefordin turvallisuudesta ja lintukotoudesta särkyy uutisten kiiriessä ympäri kaupunkia. “Pormestari on murhattu! Heidel lähettää edustajan hätätilavaaleihin ja tutkimusryhmän selvittämään tilanteen! Sotatilalaki astuu voimaan ja Vahdiston Komentajalle annetaan täysi toimivaltuus pitää Valkovuonot rauhallisena!” Seikkailijoiden ja Tutkimusmatkailijoiden Kilta palkkaa vartijoita ja pääsy kiltatalolle evätään kaikilta jotka eivät ole jäseniä. Sokerina pohjalla läntiseltä ekspeditiolta Kahnavaarasta saapuu palaava varustekuljetus, mukanaan muutaman kymmentä haavoittunutta ja Varjomaista saastunutta sotilasta ja muutama arkku. Jopa heillä on hankaluuksia päästä sisään tiukkaan suljetuista kaupungin porteista ja saastuneet päästetään sisään hoitoon vasta parin yön jälkeen kun uusi johtaja on saatu vakuuttuneeksi siitä ettei tartuntavaaraa ole.

12478_452929801528826_3755315951664552030_n.jpg

View
The road to success
Exploring the Cursed Land

The truth is that I needed to take my time to think. The past weeks have been awfully challenging, exhausting and somehow hard to consider as true. Since we returned to Whiteford, I have been spending my nights next to Goblin. My old friend has been listening to my dark stories, which haunt my sleep, torturing my mind till the morning.
When I arrived to Whiteford, I didn´t believe in the existence of creepy dark souled mages who have growing tentacles, nor huge warriors that can take damage for a whole army. My life was simple, close to nature.
It was also boring, which is why I left in the first place. My blood was boiling inside my veins. I needed a challenge, an adventure. I knew there was something special about me, I could even feel the magic within me awakening little by little. “I am meant for great things”, I thought, and so did the people around me, “why am I wasting my days in this place, in the middle of nowhere?”. So I left, with Goblin, my loyal donkey by my side, without realizing what destiny had kept for me.
Whiteford is a big city with lots of opportunities. I headed there without knowing what my feet were going to lead me to. I settled meeting famous gangs and making some money to survive. When I got bored of that way of living, I thought I should try going to the Guild. I overheard a hag once praising the adventurers who got missions from them. As I approached the Guild´s building, I saw a bunch of them walking in and out. There was no doubt; I had to be a part of this. Their shiny armors, sharp blades and pouches of gold, held tight in their hands, seemed fantastic. Their stance and strength was admirable, so without any hesitation I just walked in to test the waters.
I immediately met a group of them. Most of them were experienced, surely they all seemed wise. Except from Larien. That guy was far gone, but surprisingly generous and polite. He seemed to lack the sense of fear and had embraced the darkness inside him. I always shivered when I looked at his skinny face, with the glassy blue eyes. I haven´t seen him in a while though, since we returned from our first mission. I hope he is safe and sound, since I owe him some money for the token that he gave me to protect me from the taint.
So the members of the party filled me in about the Guild and what we are supposed to do, and we headed almost immediately to the Shadowlands.
I will never forget the first enemies that ran towards us, those big tree-like creatures that made the earth quake. I first saw my comrades in action at that time, and I felt both excited and scared of their abilities. Those people could murder me easily if they wanted to, but they could also save me at the hardest times. And they have proved the latter ever since.
The next battle that we fought was against some undead humans. Well, I guess I cannot call them humans anymore. Their rotten flesh and empty eyes showed that they were lost into the curse of the Shadowlands. I felt like throwing up, but stood strong. In the heat of the battle, I jumped onto one of them and pierced its decomposed body with my rapier. It was a smart move. One has to do anything they can in order to survive.
As our trip continued for several hours, I had started losing hope of finding something of value. But I was wrong, as I noticed a watchtower in the distance. We approached the old building, the only sign of civilization in a long time. An enormous hound was sleeping peacefully inside, guarding the front door. At that point it was only me, Ianhorn and Larien as I recall. I knew we wouldn´t be match for the devilish creature, so we moved back to a camp for one night, but returned as fast as we could with more comrades tagging along. Everyone seemed excited about finding the building and what could be hidden inside. Soon enough we attacked the creature that the Shadowlands had created.
Once again I felt disgusted by what my eyes were witnessing. This creature seemed like a combination of a cat and a dog in a strong body. It was filled with taint, and from its wounds we could see blood dripping, as well as green and black mucus. After it let its last breath, falling on the cold floor, we explored the place. Five younglings were crying in a pile of hay. Ianhorn was sure that they were evil, thus we had to kill them before they harmed anyone.
The tower was quite high. I climbed up to the top and felt the air on my face, while looking at the view below, almost trying to memorize it. Soon after equipping ourselves with anything of value, we moved downstairs. There, we found a circular room, full of human bones on the walls, hanging from the ceiling and on the floor. A corpse in a heavy armor was looking at us. It felt like it was guarding a large glass jar, witch contained some blue liquid and what was found out to be a brain. Later I learned that the corpse was that of a cursed white mage. A symbol on his chest revealed his nationality and religion.
The brain in the jar was preserved via necromantic rituals. It had abilities which let it control undead creatures. It is not too difficult to understand that this led to a fight against not only the mage, but several more skeletons, which kept resurrecting themselves and moving their trembling bones towards us. The brain kept pushing us away, until we found a way to kill it, after a lot of effort.
When we finished our search at the tower, we decided to head back to Whiteford. Since then I have been experiencing intense migraines, dizziness and an uneasy feeling. They haven´t stopped till this day. But at first I blamed it on the exhaust.
When I rested and found the strength to meet the party back at the Guild, Gwilras and Vaeno had the idea of going to a laboratory and doing some research there. Apparently, they had visited the place previously, but time had faded their detailed memories. Andreas, some engineer who was also keen on that lab, joined the party. I thought that was a mistake, taking an old man to a dangerous place like that, but in the end he proved himself useful, even if it was at the very end.
For the first time I witnessed Vaeno´s strength, as he managed to command an undead guardian to tell him information about the place. Of course they spoke in celestial, so I think that only Ianhorn could also understand. It wasn´t long after that conversation that we found some experiment subjects in tall glass jars, in some other room, and got attacked by a pale, blind creature with long claws. It was an easy win against it, and afterwards we realized we should leave those creatures alone, we climbed to the upper level.
I stared at the tall door in front of me, looking at the panel with the weird symbols, trying to understand the combination of the lock. Behind that door there was a powerful weapon against the Shadowlands, so we couldn´t fail after reaching this far. I tried over and over again, until, with a sudden click, my hand got stuck into a trap. Creatures guarding the door appeared out of nowhere and they threatened my life several times. Poisonous gas had started to suffocate me and Ianhorn, who had come close to help me pull my injured hand out, until Andreas gave us a potion to at least stop its action in our bodies. It wasn´t easy, but the party defeated the creatures, and I got free from the trap and, fortunately, healed.
I tried to unlock the door again, this time being more careful. My quick reflexes saved me from getting hurt again, and in the end I solved the password. The door opened and revealed to us a creature which I truly admire. It was made from wood and steel, with various carvings on it and a glass panel on its chest with a black gem in the middle. Erkki, a new man who had started following the party, managed to free the creature by breaking the glass that it was kept in, surrounded by this blue liquid, which seemed to have put it to sleep. The creature at first spoke celestial, while it had also knowledge of some old form of the dwarven language. It caught up on the common language quite quickly, while it was following us around. We went to the lower level of the lab and found a library and an empty room with a secret compartment. After Andreas and the rest had found what they were looking for, we left the place, destroying its entrance from the outside, so no one would find it again and wake up the experiment subjects, as, sadly, they did not seem to be able to fight against the Shadowlands due to their evil aura.
Three days ago we finally arrived back to Whiteford. I decided to take some days to rest, in case that helps with the migraines. I have to take care of Goblin and equip myself with safer tools and weapons, if I want to continue being an adventurer. I am also thinking of asking Ianhorn or Vaeno to teach me the celestial language. It seems that it might be useful in the future.
After these experiences, I have become more open minded about the existence and use of magic. This journey will enrich me with knowledge and power. I do fear the Shadowlands and the damage its taint does to creatures. I am indeed afraid of its concequences to our civilization. But I know that I can get stronger and gain the glory I am destined for.

View
Varjomaiden mysteeri
Uusia johtolankoja, vanhoja tuttuja sekä muutama hengenvaara

Miksi Varjomaat leviävät? Mikä niiden tarkoitus on? Kuinka monia elämiä se on nyt jo tuhonnut, ja kuinka sen voisi tulevaisuudessa pysäyttää? Saatoin nähdä ja kuulla jotain, joka vielä johtaa meidät oikeille jäljille.

Keskusteltuani Väinön kanssa Kulotista palattuani ymmärsin tarvitsevani lisää verta tuhotakseni epäkuolleita sekä pahuuden voimia entistä tehokkaammin. Lähdimme matkaan Valkovuonoilta poikkeuksellisen suurella voimalla, joskin mukanamme oli myös uutta verta. Itseni, Rokin, Helgan, Ronnin ja Gwilraksen lisäksi mukanamme olivat Larien, mustanpuhuva maagi joka ilmeisesti asettui joukkoomme pysyvästi, tarkoituksenaan oppia lisää Varjomaista, sekä Jorrickiksi esittäytynyt maahinen, jota en ollut aiemmin tavannutkaan. Hän vaikutti hieman kokemattomalta, ehkä myös pelokkaalta, joten otin tehtäväkseni turvata näiden kahden selviytymistä matkallamme kohti uutta Heidelin perustamaa tukikohtaa Varjomaiden rajalla.

Gwilraksen liityttyä joukkoomme tämä kertoi meille uutisia jälleen heränneistä kasvihirviöistä. Hankkiuduimme tutun taistelun jälkeen eroon tästä taudinomaisesta uhasta, ja poltimme tarkasti jokaisen kohtaamamme ruumiin. Koin myös omakohtaisesti kuinka nämä “puut” yrittävät kutsua olentoja luokseen näiden mieliin vaikuttamalla. Oma koulutukseni onneksi suojeli minua ryntäämästä vaaran keskelle, mutta kaikki seurueestamme eivät olleet yhtä vahvoja. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin tyystin.

Päästyämme uuteen tukikohtaan tapasin Uthosin, tukikohdan nuorehkon ja eloisan vääpelin, ja tulin hänen kanssaan toimeen hyvin. Hän huolehtii leirin miehistön tarvikkeista sekä hyvinvoinnista ja on ilmeisesti hoitanut hyvin tehtävänsä. Ostin häneltä täydennyksen suojatalismaaneihini, ja hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaamme Varjomaille.

Rajan toinen puoli oli kauheudessaan vaikuttava, kuten aina. Hyvin lyhyen ajan sisällä itse maaperä tuntuu kieroutuvan uuteen uskoon, samalla tavoin kuin sen olennotkin. Aluksi seutu vaikutti ahdistavan seesteiseltä, emme kohdanneet sieluakaan lähes päivän matkan aikana. Tämä tuntui vaivaavan toveriani Larienia, joka kehotti meitä matkustamaan syvemmälle. Iltaan mennessä tilanne kuitenkin muuttui – kumpuilevan maaston ja aluskasvillisuuden seasta meitä vastaan kulki partio ibixiaaneja. He eivät kuitenkaan olleet ystäviämme, vaan selvästi jo poisnukkuneita ja taintin saastuttamia. Asetuimme taistelumuodostelmaan ja otimme vastaan heidän etenevän rynnäkkönsä, suojaten toisiamme ajoittaisilta lyhytjousen nuolilta. Helga teki lähitaistelussa selvää useista sotureista, ja kaadoimme myös shamaanin joka yritti sitoa meidät maahan. Ennen pimeän tuloa palasimme rajan itäpuolelle, ja yön nukuttuamme palasimme tukikohtaan, jossa meistä väsyneimmät jäivät lepäämään seuraavana päivänä.

Allekirjoittanut jatkoi Helgan, Larienin ja Jorrickin kanssa tutkimaan aluetta länsipuolellamme. Jorrick kiipesi korkeimpaan puuhun jonka kohtasimme ja otti selvää edessämme aukenevasta alueesta. Yllättäen meidät kaikki hän näkikin pienehkön joukon bakemonoja, mutta myös jonkinlaisen tornin, joka heijastui vasten likaista taivasta kaukaisuudessa. Päätimme hankkiutua eroon myös villeistä vastustajistamme, ja niitä johtaneesta jätistä. Helga loisti taas taistelukentällä, ja myös uudemmat tuttavuutemme osoittivat kykynsä, hankkiutuen eroon bakemonosta jos kahdestakin rohkeilla liikkeillään. Ilta alkoi lähestyä, mutta löytämästämme tornista haltoituneena päätimme lähestyä sitä, selvittäen sen salaisuuksia.

Jo kaukaa torni näytti kaksikerroksiselta, ajan kolhimalta vahtitornilta, jonka ympäristössä ei ollut juuri mitään. Lähestyimme varoen, ja meistä tarkkakorvaisimmat kuulivatkin tornin sisältä ikään kuin kuorsausta. Jälleen Jorrick ketteryydessään osoitti kykynsä siirtyen lähes ääneti sisälle torniin, jossa hän tuntui viipyvän ikuisuuden. Ulos palatessaan hän vaikutti kalmankalpealta, ja viittoi meitä siirtymään pian kauemmas. Torni sisälsi kuulemma suuren vahtikoiran, jota emme halunneet illan edetessä kohdata. Päätimme järjestäytyä uudelleen tukikohdassa ja palata sitten tähän mystiseen kohteeseen, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Takaisin palatessamme huomasimme, kuinka Varjot olivat jälleen entistä lähempänä tukikohtaa, joka ei ollut kuin viikkoja vanha.

Yönä ennen paluutamme koin jotain vielä erikoisempaa. Vahtivuoroni aikana aivan huomaamattani taakseni ilmestyi kerran aikaisemmin kohtaamani kieroon vääntynyt kissamainen tassu, ja kurkkuani sivelevä tikarinterä. Kumppanini tunnisti minut, ja vaati tietää mitä olemme tehneet läntisten soiden eteen. Selitin asian kiireellisyyden olevan tiedossamme mutta maailman sisältävän monia muitakin uhkia, joita vastaan olemme taistelleet. Hieman rentoutuen hän sanoi nimensä olevan ihmisten kielellä Nenthya, ja asuneensa kauan sitten kaukana lännessä, mistä Varjot aloittivat tuhonsa. Nenthya sanoi keskustelevansa myös lähileirimme esimiehen Uthosin kanssa, kuultavasti Varjomaiden leviämisestä. Hän kuin ohimennen myönsi taistelevansa myös Varjomaita vastaan, ja kehotti meitä sekä pitämään kiirettä että etsimään vihjeitä Varjojen pysäyttämiselle Vehtavirran solasta, läheltä Valkovuonoja. Ihmettelin suuresti kuinka vastaus saattaisi löytyä niin läheltä alkupistettämme, mutta sitten muistin kuulleeni kumppanieni ehkä käyneen siellä, mutta kokeneen painajaisia sen vuoksi.

Haluni tutkia tämä paikka osaavien tovereideni, ehkä myös Valkovuonoille taannoin saapuneen Andreasin kanssa on mitä suurin. Ehkä saamme selville jotain, jota voimme käyttää.

- Ianhorn

80769_catpaw_lg.gif

View
Paluu Kulotiin
Mikä meni hyvin, mikä huonosti

Välitön uhka on ohitse. Vaikka diplomatiaan käytetyt tunnit eivät täysin tuottaneetkaan tulosta, niin välitön uhka on ohitse. Siihen ajatukseen keskityin paluumatkallamme suurelta tornilta. Matkamme sisälsi monia mutkia ja vaikeuksia – aluksi emme edes löytäneet kunnollista reittiä kaupungin läpi liittolaisiemme luo. Mutta kuten Maerah kertoi, viimeisen kerran kun hänet näin, hiisikylässä oli tapahtunut jo viime käyntimme jälkeen suuria muutoksia. Ei ollut mikään ihme, ettemme yhyttäneet tuttuja vartioita.

Jouduttuamme lopulliseen pattitilanteeseen varsin epämiellyttävän Karhun kansalaisen kanssa Thorean tuli tulokseen etteivät diplomatian keinot enää riittäneet. Ratsastaessamme tiesulun lävitse, väistellen varsijousen vasamia, sydäntäni kouraisi häivähdys siitä, että kaikki olisi menetetty. Kuitenkin, kuin suuremman voiman ohjaamana, ratsastettuamme kirjaimellisesti huteran seinän lävitse kohtasimme ystävällismielisiä Bushi-sotureita, jotka piilottivat meidät. Eräs heistä saattoi antaa henkensä pakenemisemme edestä, rauha hänen sielulleen jos näin on. Kuulimme talosta lähtiessämme lähinnä taistelun meteliä sekä aggressiivista kielenkäyttöä.

Käytin ensimmäistä kertaa elämässäni valeasua, Bushien johdattaessa meitä syvemmälle kaupunkiin. Se oli uskalias liike, mutta jopa Lily sekä vuohensa kulkivat verkkaista tahtia kohti Taivaallisten tornia kaupungin keskustassa. Lähemmäksi päästyämme huomasimme sen olevan suljetun muurin ympäröimä, ainokaisten sisäänkäyntien jääden muurin kolmeen suurehkoon sivutorniin. Ylitimme avoimen kuolemanloukun muurin ulkoseinällä yöllä, harhautuksen turvin, taistellen tiemme muurin toiselle puolelle vihollisbushien ja hiisien lävitse. Tietämättä yhtään mitä odottaa, toivoen haasteen esittämisen olevan vielä vaihtoehto, painauduimme muurin sisäoven lävitse, löytääksemme itsemme kasvotusten suurehkon ja monipuolisen vihollisarmeijan kanssa.

Tavoitteemme siinti jo näköpiirissämme, Kulotin suuren tornin noustessa kohti taivaita edessämme. Silti se tuntui kaukaiselta haaveelta, ottaessamme vastaan aallon toisensa jälkeen vihollisemme jalkaväkeä, pilviä varsijousen vasamia sekä maagisia iskuja. Varsinkin Karhun Kansan shamaanit ja Kulotin maagit tekivät taistelustamme niin haastavan. Tyhjästä taiottuja vasamia lensi erehdyksettä niskaamme, öljyläikkiä ilmestyi jalkoihimme ja osa vihollisistamme muuntautui kesken taistelun suuriksi susiksi, ja jatkoivat taistelua kaikin voimin. Päivä oli pitkä, tunsin oloni loppuunpalaneeksi enkä kaivannut mitään niin paljon kuin kunnon yöunia. Silti, meidän osaltamme taistelu jatkui. Muistan nähneeni taistelukentällä julman suurhiiden, jolla oli pitkä seiväsmäinen ase. Hän oli nopeampi kuin huomasinkaan, ja silmissäni sumeni. En ole varma, kuinka kauan olin muissa maailmoissa, mutta lopulta avatessa silmiäni Lily oli kumartuneena yläpuolelleni, ja oloni alkoi kohentua. Yö ei kuitenkaan ollut suinkaan ohi.

Suorimman uhan taltutettuamme olimme kaikki levon tarpeessa, mutta paikkaa vailla. Vihollisleirin keskellä olimme hyvin uhatussa tilanteessa puhumattakaan vielä keskeneräisestä tehtävästämme. Päätimme tutkia suuren tornin, toivoen ratkaisun olevan lähellä. Parannettuamme toisiamme lähes viimeisillä resursseillamme lähestyimme tornia ja aloimme kavuta sen uhkaavia portaita. Matkamme ylös oli vaiheeton, kunnes pääsimme korkealla sijaitsevalle tasanteelle, jota koristi avoin, spiraalimaisilla halkeamilla hyvin vaikeakulkuiseksi tehty keskusta ja sen ytimessä riimuin koristeltu jalusta. Jalustalla paikkaansa piti kutsuva, jollain tutulla tavalla sykehtivä, valtava kristalli. Huoneen keskustassa meditoivat Kulotin päämaagit, joiden piiri oli asettunut torniin. He kertoivat pitävänsä paikkaa myös pyhänä, ja antoivat Thoreanin lähestyä kristallia sillä ehdolla, ettemme aiheuttaneet pyhäinhäväistystä. Päästyään suurella vaivalla uhkaavien halkeamien välistä, hän pystyi lukemaan jalustan riimuja, jotka olivat ilmeisesti kääpiöiden tekoa. Sillä aikaa maagien keskustellessa kanssamme he kertoivat tietävänsä kylän päällikön sijainnin, mutta heillä oli sen paljastamiselle ehtonsa. Neuvottelimme asiasta aikamme, mutta tunsin ainakin kanssani keskustelleen maagin tarkoitusperät hyviksi ja pääsimme sopimukseen. He halusivat kylän päällikön kuolevan attentaatin kautta, ilman haastetta, jotta kaupungin valta siirtyisi heidän piirilleen. Noustessaan johtoon he pyrkisivät myös diplomatiaan Valkovuonojen kanssa ja kauppaan selviytymistarvikkeista, ja vastentahtoisesti he lupasivat myös avata meille käynnin torniin myöhemmällä ajalla, kunhan emme häpäisisi sitä.

Poistuessamme tornista päätin tutkia huonetta magian keinoin, ja lukuloitsuni paljasti kristallin hyvin maagiseksi, jopa eläväksi. Siitä huokui musertavan vahva nekromantinen aura, mutta sen vaikutelma ei ollut niinkään arkaainen tai jumalainen, vaan mielenvoiman kaltainen, ikään kuin killamme toisella kääpiöllä Hrothgarilla. Mikä sen tarkoitus sitten lieneekin, yksi asia oli minulle hyvin selvä – kukaan elossa oleva maagi ei kykenisi tällaista kristallia valmistamaan.

Alas tultuamme kaipasimme kipeästi lepoa, ja päätimme uhmata kohtaloa ja nukkua vartion suojaamana tornin juurella, sen muurien sisällä. Saimmekin pari tuntia unta mieheen, mutta se ei ollut lähelläkään loitsujeni palautumiseen tarvittavaa määrää. Vartiovuoroa vaihtavat maagit herättivät meidät läsnäolollaan, ja usuttivat meitä ulos pyhästä tornista tehtäväämme suorittamaan. Aiemmin he olivat neuvoneet meidät tutkimaan tornin läheistä Taivaallisten rakentamaa taloa, jossa päällikkö kuulemani mukaan piti majaansa. Ammuimme pian katolla odottaneet jousihiidet, ja Rokin unikäärön avulla pääsimme pian talon ainoasta ovesta sisään. Sisällä meitä odotti useampi bushi, joista hankkiudiumme vähä vähältä eroon, mutta myös jotain paljon karmeampaa. Huomasimme pian, ettei Poek Musta ollut pysynyt toimettomana viime näkemämme jälkeen.

Päädyimme huoneeseen, jossa näimme örkkipäällikön ja molemmin puolin suuret turkiskasat. Minkäänlaiset neuvottelut jäivät lyhyeen taistelun pian alkaessa ja päällikön yrittäessä heittää minua pöydällään. Sitten, kauhuksemme, molemmin puolin huonetta sijainneet turkiskasat alkoivat liikkua, ja lyödä seuruettamme pitkillä kuolleilla käsivarsillaan. Ne olivat selvästi epäkuolleita, ja vielä suuremmaksi murheeksemme ne myös räjähtivät kuollessaan, aiheuttaen kaikille ympärillään saastaista, epäpyhää vahinkoa. Olimme Thoreanin kanssa pian henkihieverissä, ja käytin viimeiset resurssini hänen parantamiseensa edes puolikuntoiseksi. Roki joi jonkun erikoisen juoman, ja kasvoi näiden suurten zombien kokoisiksi ja räjähti seinän läpi suoraan Poekin kimppuun. Örkki oli kuitenkin pian häntä vastassa, Poekin nauraessa sairaasti ja tehdessä jälleen pakoaan. Lilyn lähtiessä hänen peräänsä Thoreanin kanssa Roki läimäytti viimeisen suuren zombin maahan ja haastoi örkkipäällikön.

Kaksintaistelu oli intensiivinen ja lyhyt. Tappavan tarkat nyrkiniskut heiluivat puolin toisin, mutta lopulta ystäväni oli ensimmäinen, joka tippui. Loppuunpalaneena ja täysin uupuneena en kyennyt muuta kuin antaa hänelle ensiapua, ja suojella häntä tajuttomana keskellä viholliskaupungin ydintä. Örkkipäällikön yhtäkkiä paetessa paikalta kuulin ympäriltäni taistelun ääniä ja Lilyn kiihtyneen huudahduksen. Pian hän tulikin kulman takaa luokseni, ja pyysin häntä lähtemään pahoin vahingoittuneen päällikön perään ennen kuin kaikki olisi menetetty. Hän varoitti minua suuresta epäkuolleesta pedosta suunnassa, josta oli tullut, joten varovasti sitä lähestyen kanavoin pyhää energiaa ja käskin sitä pysymään loitolla itsestäni ja haavoittuneesta toveristani. Palatessani Rokin luo hänen kasvuloitsunsa oli päättynyt, ja aloin siirtämään häntä talon ovea kohti, toivoen kohtaavani eri teille juosseet liittolaiseni. Ulkona minua odotti erikoinen näky.

Talon ulkopuolella, sen ikkunan juurella, näin Thoreanin tajuttoman Poek Mustan ruumiin yläpuolella, nostaen kirveensä päänsä ylle, mestaten mustan maagin siinä hetkessä Kulotin muurien sisään. Vieressään hänellä oli Lily, joka muistaakseni hihkui “osuneensa siihen, osuneensa siihen”. Pienemmän muurintornin ovilla, joista olimme saapuneet, näin pian Maerahin ruumiin makaamassa myös päättömänä, ja Kulotin maagit kiirehtimässä Taivaallisten tornille minkä kerkesivät. Sen huipulta kuulimme pian julistuksen maagilta, joka oli puhunut piirin puolesta meille aiemmin. Kulot oli nyt heidän, hän kajautti, nostaen sekä örkkipäällikön että Maerahin irrotetut päät korkealle ilmaan ja viskaten ne kaikkien nähtäväksi maahan. Ympäröivä joukko hurrasi toisaalla, ja poistui vaitonaisena toisaalla. Koko illan ja yön taisteltuamme tilanne oli siis ohi, ja kuolleena makasivat niin Poek Musta, Whitefordia hänen kanssaan uhannut örkkipäällikkö Orgash sekä liittolaisemme Maerah.

Kysyttyämme tietä ohikulkevalta Bushilta saimme ohjeet seurata häntä Dokuxzin luo. Hän majaili maanläheisessä turkiksia täynnä olevassa talossa kaupungin sisäosissa. Hän kertoi talon kuuluneen kaatuneelle soturille, eikä kukaan etsisi meitä sieltä ennen puolta päivää. Sinne siis jäimme vihdoin lepäämään, ja pohtimaan yön tapahtumia. Ennen poistumistaan Dokuxz sanoi Bushien tekevän vaivihkaa lähtöä Kulotista viimeaikaisten tapahtumien vuoksi, ja siirtyvän Mustanotkoon omilleen, ensimmäistä kertaa miesmuistiin. Kulotin maagien vastahakoinen kanta läsnäoloomme saattaisi muuttua ajan myötä suuntaan tai toiseen, mutta bushit olivat nyt häviöstään huolimatta omia herrojaan. Lupasin joskus käydä heidän luonaan, tekemässä kauppaa mutta myös vahvistamassa suhteita ensimmäisiin hiisikansan jäseniin, joita saatoimme kutsua liittolaisiksimme. Aika näyttää, kuinka hiisikansalle lopulta käy.

tumblr_me2i3gzOs91rlysmgo1_1280.jpg

View

I'm sorry, but we no longer support this web browser. Please upgrade your browser or install Chrome or Firefox to enjoy the full functionality of this site.