Shadowlands

Varjomaiden mysteeri
Uusia johtolankoja, vanhoja tuttuja sekä muutama hengenvaara

Miksi Varjomaat leviävät? Mikä niiden tarkoitus on? Kuinka monia elämiä se on nyt jo tuhonnut, ja kuinka sen voisi tulevaisuudessa pysäyttää? Saatoin nähdä ja kuulla jotain, joka vielä johtaa meidät oikeille jäljille.

Keskusteltuani Väinön kanssa Kulotista palattuani ymmärsin tarvitsevani lisää verta tuhotakseni epäkuolleita sekä pahuuden voimia entistä tehokkaammin. Lähdimme matkaan Valkovuonoilta poikkeuksellisen suurella voimalla, joskin mukanamme oli myös uutta verta. Itseni, Rokin, Helgan, Ronnin ja Gwilraksen lisäksi mukanamme olivat Larien, mustanpuhuva maagi joka ilmeisesti asettui joukkoomme pysyvästi, tarkoituksenaan oppia lisää Varjomaista, sekä Jorrickiksi esittäytynyt maahinen, jota en ollut aiemmin tavannutkaan. Hän vaikutti hieman kokemattomalta, ehkä myös pelokkaalta, joten otin tehtäväkseni turvata näiden kahden selviytymistä matkallamme kohti uutta Heidelin perustamaa tukikohtaa Varjomaiden rajalla.

Gwilraksen liityttyä joukkoomme tämä kertoi meille uutisia jälleen heränneistä kasvihirviöistä. Hankkiuduimme tutun taistelun jälkeen eroon tästä taudinomaisesta uhasta, ja poltimme tarkasti jokaisen kohtaamamme ruumiin. Koin myös omakohtaisesti kuinka nämä “puut” yrittävät kutsua olentoja luokseen näiden mieliin vaikuttamalla. Oma koulutukseni onneksi suojeli minua ryntäämästä vaaran keskelle, mutta kaikki seurueestamme eivät olleet yhtä vahvoja. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin tyystin.

Päästyämme uuteen tukikohtaan tapasin Uthosin, tukikohdan nuorehkon ja eloisan vääpelin, ja tulin hänen kanssaan toimeen hyvin. Hän huolehtii leirin miehistön tarvikkeista sekä hyvinvoinnista ja on ilmeisesti hoitanut hyvin tehtävänsä. Ostin häneltä täydennyksen suojatalismaaneihini, ja hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaamme Varjomaille.

Rajan toinen puoli oli kauheudessaan vaikuttava, kuten aina. Hyvin lyhyen ajan sisällä itse maaperä tuntuu kieroutuvan uuteen uskoon, samalla tavoin kuin sen olennotkin. Aluksi seutu vaikutti ahdistavan seesteiseltä, emme kohdanneet sieluakaan lähes päivän matkan aikana. Tämä tuntui vaivaavan toveriani Larienia, joka kehotti meitä matkustamaan syvemmälle. Iltaan mennessä tilanne kuitenkin muuttui – kumpuilevan maaston ja aluskasvillisuuden seasta meitä vastaan kulki partio ibixiaaneja. He eivät kuitenkaan olleet ystäviämme, vaan selvästi jo poisnukkuneita ja taintin saastuttamia. Asetuimme taistelumuodostelmaan ja otimme vastaan heidän etenevän rynnäkkönsä, suojaten toisiamme ajoittaisilta lyhytjousen nuolilta. Helga teki lähitaistelussa selvää useista sotureista, ja kaadoimme myös shamaanin joka yritti sitoa meidät maahan. Ennen pimeän tuloa palasimme rajan itäpuolelle, ja yön nukuttuamme palasimme tukikohtaan, jossa meistä väsyneimmät jäivät lepäämään seuraavana päivänä.

Allekirjoittanut jatkoi Helgan, Larienin ja Jorrickin kanssa tutkimaan aluetta länsipuolellamme. Jorrick kiipesi korkeimpaan puuhun jonka kohtasimme ja otti selvää edessämme aukenevasta alueesta. Yllättäen meidät kaikki hän näkikin pienehkön joukon bakemonoja, mutta myös jonkinlaisen tornin, joka heijastui vasten likaista taivasta kaukaisuudessa. Päätimme hankkiutua eroon myös villeistä vastustajistamme, ja niitä johtaneesta jätistä. Helga loisti taas taistelukentällä, ja myös uudemmat tuttavuutemme osoittivat kykynsä, hankkiutuen eroon bakemonosta jos kahdestakin rohkeilla liikkeillään. Ilta alkoi lähestyä, mutta löytämästämme tornista haltoituneena päätimme lähestyä sitä, selvittäen sen salaisuuksia.

Jo kaukaa torni näytti kaksikerroksiselta, ajan kolhimalta vahtitornilta, jonka ympäristössä ei ollut juuri mitään. Lähestyimme varoen, ja meistä tarkkakorvaisimmat kuulivatkin tornin sisältä ikään kuin kuorsausta. Jälleen Jorrick ketteryydessään osoitti kykynsä siirtyen lähes ääneti sisälle torniin, jossa hän tuntui viipyvän ikuisuuden. Ulos palatessaan hän vaikutti kalmankalpealta, ja viittoi meitä siirtymään pian kauemmas. Torni sisälsi kuulemma suuren vahtikoiran, jota emme halunneet illan edetessä kohdata. Päätimme järjestäytyä uudelleen tukikohdassa ja palata sitten tähän mystiseen kohteeseen, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Takaisin palatessamme huomasimme, kuinka Varjot olivat jälleen entistä lähempänä tukikohtaa, joka ei ollut kuin viikkoja vanha.

Yönä ennen paluutamme koin jotain vielä erikoisempaa. Vahtivuoroni aikana aivan huomaamattani taakseni ilmestyi kerran aikaisemmin kohtaamani kieroon vääntynyt kissamainen tassu, ja kurkkuani sivelevä tikarinterä. Kumppanini tunnisti minut, ja vaati tietää mitä olemme tehneet läntisten soiden eteen. Selitin asian kiireellisyyden olevan tiedossamme mutta maailman sisältävän monia muitakin uhkia, joita vastaan olemme taistelleet. Hieman rentoutuen hän sanoi nimensä olevan ihmisten kielellä Nenthya, ja asuneensa kauan sitten kaukana lännessä, mistä Varjot aloittivat tuhonsa. Nenthya sanoi keskustelevansa myös lähileirimme esimiehen Uthosin kanssa, kuultavasti Varjomaiden leviämisestä. Hän kuin ohimennen myönsi taistelevansa myös Varjomaita vastaan, ja kehotti meitä sekä pitämään kiirettä että etsimään vihjeitä Varjojen pysäyttämiselle Vehtavirran solasta, läheltä Valkovuonoja. Ihmettelin suuresti kuinka vastaus saattaisi löytyä niin läheltä alkupistettämme, mutta sitten muistin kuulleeni kumppanieni ehkä käyneen siellä, mutta kokeneen painajaisia sen vuoksi.

Haluni tutkia tämä paikka osaavien tovereideni, ehkä myös Valkovuonoille taannoin saapuneen Andreasin kanssa on mitä suurin. Ehkä saamme selville jotain, jota voimme käyttää.

- Ianhorn

80769_catpaw_lg.gif

View
Paluu Kulotiin
Mikä meni hyvin, mikä huonosti

Välitön uhka on ohitse. Vaikka diplomatiaan käytetyt tunnit eivät täysin tuottaneetkaan tulosta, niin välitön uhka on ohitse. Siihen ajatukseen keskityin paluumatkallamme suurelta tornilta. Matkamme sisälsi monia mutkia ja vaikeuksia – aluksi emme edes löytäneet kunnollista reittiä kaupungin läpi liittolaisiemme luo. Mutta kuten Maerah kertoi, viimeisen kerran kun hänet näin, hiisikylässä oli tapahtunut jo viime käyntimme jälkeen suuria muutoksia. Ei ollut mikään ihme, ettemme yhyttäneet tuttuja vartioita.

Jouduttuamme lopulliseen pattitilanteeseen varsin epämiellyttävän Karhun kansalaisen kanssa Thorean tuli tulokseen etteivät diplomatian keinot enää riittäneet. Ratsastaessamme tiesulun lävitse, väistellen varsijousen vasamia, sydäntäni kouraisi häivähdys siitä, että kaikki olisi menetetty. Kuitenkin, kuin suuremman voiman ohjaamana, ratsastettuamme kirjaimellisesti huteran seinän lävitse kohtasimme ystävällismielisiä Bushi-sotureita, jotka piilottivat meidät. Eräs heistä saattoi antaa henkensä pakenemisemme edestä, rauha hänen sielulleen jos näin on. Kuulimme talosta lähtiessämme lähinnä taistelun meteliä sekä aggressiivista kielenkäyttöä.

Käytin ensimmäistä kertaa elämässäni valeasua, Bushien johdattaessa meitä syvemmälle kaupunkiin. Se oli uskalias liike, mutta jopa Lily sekä vuohensa kulkivat verkkaista tahtia kohti Taivaallisten tornia kaupungin keskustassa. Lähemmäksi päästyämme huomasimme sen olevan suljetun muurin ympäröimä, ainokaisten sisäänkäyntien jääden muurin kolmeen suurehkoon sivutorniin. Ylitimme avoimen kuolemanloukun muurin ulkoseinällä yöllä, harhautuksen turvin, taistellen tiemme muurin toiselle puolelle vihollisbushien ja hiisien lävitse. Tietämättä yhtään mitä odottaa, toivoen haasteen esittämisen olevan vielä vaihtoehto, painauduimme muurin sisäoven lävitse, löytääksemme itsemme kasvotusten suurehkon ja monipuolisen vihollisarmeijan kanssa.

Tavoitteemme siinti jo näköpiirissämme, Kulotin suuren tornin noustessa kohti taivaita edessämme. Silti se tuntui kaukaiselta haaveelta, ottaessamme vastaan aallon toisensa jälkeen vihollisemme jalkaväkeä, pilviä varsijousen vasamia sekä maagisia iskuja. Varsinkin Karhun Kansan shamaanit ja Kulotin maagit tekivät taistelustamme niin haastavan. Tyhjästä taiottuja vasamia lensi erehdyksettä niskaamme, öljyläikkiä ilmestyi jalkoihimme ja osa vihollisistamme muuntautui kesken taistelun suuriksi susiksi, ja jatkoivat taistelua kaikin voimin. Päivä oli pitkä, tunsin oloni loppuunpalaneeksi enkä kaivannut mitään niin paljon kuin kunnon yöunia. Silti, meidän osaltamme taistelu jatkui. Muistan nähneeni taistelukentällä julman suurhiiden, jolla oli pitkä seiväsmäinen ase. Hän oli nopeampi kuin huomasinkaan, ja silmissäni sumeni. En ole varma, kuinka kauan olin muissa maailmoissa, mutta lopulta avatessa silmiäni Lily oli kumartuneena yläpuolelleni, ja oloni alkoi kohentua. Yö ei kuitenkaan ollut suinkaan ohi.

Suorimman uhan taltutettuamme olimme kaikki levon tarpeessa, mutta paikkaa vailla. Vihollisleirin keskellä olimme hyvin uhatussa tilanteessa puhumattakaan vielä keskeneräisestä tehtävästämme. Päätimme tutkia suuren tornin, toivoen ratkaisun olevan lähellä. Parannettuamme toisiamme lähes viimeisillä resursseillamme lähestyimme tornia ja aloimme kavuta sen uhkaavia portaita. Matkamme ylös oli vaiheeton, kunnes pääsimme korkealla sijaitsevalle tasanteelle, jota koristi avoin, spiraalimaisilla halkeamilla hyvin vaikeakulkuiseksi tehty keskusta ja sen ytimessä riimuin koristeltu jalusta. Jalustalla paikkaansa piti kutsuva, jollain tutulla tavalla sykehtivä, valtava kristalli. Huoneen keskustassa meditoivat Kulotin päämaagit, joiden piiri oli asettunut torniin. He kertoivat pitävänsä paikkaa myös pyhänä, ja antoivat Thoreanin lähestyä kristallia sillä ehdolla, ettemme aiheuttaneet pyhäinhäväistystä. Päästyään suurella vaivalla uhkaavien halkeamien välistä, hän pystyi lukemaan jalustan riimuja, jotka olivat ilmeisesti kääpiöiden tekoa. Sillä aikaa maagien keskustellessa kanssamme he kertoivat tietävänsä kylän päällikön sijainnin, mutta heillä oli sen paljastamiselle ehtonsa. Neuvottelimme asiasta aikamme, mutta tunsin ainakin kanssani keskustelleen maagin tarkoitusperät hyviksi ja pääsimme sopimukseen. He halusivat kylän päällikön kuolevan attentaatin kautta, ilman haastetta, jotta kaupungin valta siirtyisi heidän piirilleen. Noustessaan johtoon he pyrkisivät myös diplomatiaan Valkovuonojen kanssa ja kauppaan selviytymistarvikkeista, ja vastentahtoisesti he lupasivat myös avata meille käynnin torniin myöhemmällä ajalla, kunhan emme häpäisisi sitä.

Poistuessamme tornista päätin tutkia huonetta magian keinoin, ja lukuloitsuni paljasti kristallin hyvin maagiseksi, jopa eläväksi. Siitä huokui musertavan vahva nekromantinen aura, mutta sen vaikutelma ei ollut niinkään arkaainen tai jumalainen, vaan mielenvoiman kaltainen, ikään kuin killamme toisella kääpiöllä Hrothgarilla. Mikä sen tarkoitus sitten lieneekin, yksi asia oli minulle hyvin selvä – kukaan elossa oleva maagi ei kykenisi tällaista kristallia valmistamaan.

Alas tultuamme kaipasimme kipeästi lepoa, ja päätimme uhmata kohtaloa ja nukkua vartion suojaamana tornin juurella, sen muurien sisällä. Saimmekin pari tuntia unta mieheen, mutta se ei ollut lähelläkään loitsujeni palautumiseen tarvittavaa määrää. Vartiovuoroa vaihtavat maagit herättivät meidät läsnäolollaan, ja usuttivat meitä ulos pyhästä tornista tehtäväämme suorittamaan. Aiemmin he olivat neuvoneet meidät tutkimaan tornin läheistä Taivaallisten rakentamaa taloa, jossa päällikkö kuulemani mukaan piti majaansa. Ammuimme pian katolla odottaneet jousihiidet, ja Rokin unikäärön avulla pääsimme pian talon ainoasta ovesta sisään. Sisällä meitä odotti useampi bushi, joista hankkiudiumme vähä vähältä eroon, mutta myös jotain paljon karmeampaa. Huomasimme pian, ettei Poek Musta ollut pysynyt toimettomana viime näkemämme jälkeen.

Päädyimme huoneeseen, jossa näimme örkkipäällikön ja molemmin puolin suuret turkiskasat. Minkäänlaiset neuvottelut jäivät lyhyeen taistelun pian alkaessa ja päällikön yrittäessä heittää minua pöydällään. Sitten, kauhuksemme, molemmin puolin huonetta sijainneet turkiskasat alkoivat liikkua, ja lyödä seuruettamme pitkillä kuolleilla käsivarsillaan. Ne olivat selvästi epäkuolleita, ja vielä suuremmaksi murheeksemme ne myös räjähtivät kuollessaan, aiheuttaen kaikille ympärillään saastaista, epäpyhää vahinkoa. Olimme Thoreanin kanssa pian henkihieverissä, ja käytin viimeiset resurssini hänen parantamiseensa edes puolikuntoiseksi. Roki joi jonkun erikoisen juoman, ja kasvoi näiden suurten zombien kokoisiksi ja räjähti seinän läpi suoraan Poekin kimppuun. Örkki oli kuitenkin pian häntä vastassa, Poekin nauraessa sairaasti ja tehdessä jälleen pakoaan. Lilyn lähtiessä hänen peräänsä Thoreanin kanssa Roki läimäytti viimeisen suuren zombin maahan ja haastoi örkkipäällikön.

Kaksintaistelu oli intensiivinen ja lyhyt. Tappavan tarkat nyrkiniskut heiluivat puolin toisin, mutta lopulta ystäväni oli ensimmäinen, joka tippui. Loppuunpalaneena ja täysin uupuneena en kyennyt muuta kuin antaa hänelle ensiapua, ja suojella häntä tajuttomana keskellä viholliskaupungin ydintä. Örkkipäällikön yhtäkkiä paetessa paikalta kuulin ympäriltäni taistelun ääniä ja Lilyn kiihtyneen huudahduksen. Pian hän tulikin kulman takaa luokseni, ja pyysin häntä lähtemään pahoin vahingoittuneen päällikön perään ennen kuin kaikki olisi menetetty. Hän varoitti minua suuresta epäkuolleesta pedosta suunnassa, josta oli tullut, joten varovasti sitä lähestyen kanavoin pyhää energiaa ja käskin sitä pysymään loitolla itsestäni ja haavoittuneesta toveristani. Palatessani Rokin luo hänen kasvuloitsunsa oli päättynyt, ja aloin siirtämään häntä talon ovea kohti, toivoen kohtaavani eri teille juosseet liittolaiseni. Ulkona minua odotti erikoinen näky.

Talon ulkopuolella, sen ikkunan juurella, näin Thoreanin tajuttoman Poek Mustan ruumiin yläpuolella, nostaen kirveensä päänsä ylle, mestaten mustan maagin siinä hetkessä Kulotin muurien sisään. Vieressään hänellä oli Lily, joka muistaakseni hihkui “osuneensa siihen, osuneensa siihen”. Pienemmän muurintornin ovilla, joista olimme saapuneet, näin pian Maerahin ruumiin makaamassa myös päättömänä, ja Kulotin maagit kiirehtimässä Taivaallisten tornille minkä kerkesivät. Sen huipulta kuulimme pian julistuksen maagilta, joka oli puhunut piirin puolesta meille aiemmin. Kulot oli nyt heidän, hän kajautti, nostaen sekä örkkipäällikön että Maerahin irrotetut päät korkealle ilmaan ja viskaten ne kaikkien nähtäväksi maahan. Ympäröivä joukko hurrasi toisaalla, ja poistui vaitonaisena toisaalla. Koko illan ja yön taisteltuamme tilanne oli siis ohi, ja kuolleena makasivat niin Poek Musta, Whitefordia hänen kanssaan uhannut örkkipäällikkö Orgash sekä liittolaisemme Maerah.

Kysyttyämme tietä ohikulkevalta Bushilta saimme ohjeet seurata häntä Dokuxzin luo. Hän majaili maanläheisessä turkiksia täynnä olevassa talossa kaupungin sisäosissa. Hän kertoi talon kuuluneen kaatuneelle soturille, eikä kukaan etsisi meitä sieltä ennen puolta päivää. Sinne siis jäimme vihdoin lepäämään, ja pohtimaan yön tapahtumia. Ennen poistumistaan Dokuxz sanoi Bushien tekevän vaivihkaa lähtöä Kulotista viimeaikaisten tapahtumien vuoksi, ja siirtyvän Mustanotkoon omilleen, ensimmäistä kertaa miesmuistiin. Kulotin maagien vastahakoinen kanta läsnäoloomme saattaisi muuttua ajan myötä suuntaan tai toiseen, mutta bushit olivat nyt häviöstään huolimatta omia herrojaan. Lupasin joskus käydä heidän luonaan, tekemässä kauppaa mutta myös vahvistamassa suhteita ensimmäisiin hiisikansan jäseniin, joita saatoimme kutsua liittolaisiksimme. Aika näyttää, kuinka hiisikansalle lopulta käy.

tumblr_me2i3gzOs91rlysmgo1_1280.jpg

View
Tiedoksianto Kulotista
Ianhornin selonteko diplomatiasta hiisikylässä

Matkamme Kulotiin kävi hevosilla matkaten varsin nopeasti, nukkuessamme vain yhden yön taivasalla. Tiet ja tantereet olivat varsin kosteat, yhtäkkiä saapuneiden suojakelien muuttaen hankiaiset jättimäisiksi loskapelloiksi. Matkakumppanini William teki matkustamisesta levollisempaa, hänen viheltämänsä sävelmän tarttuessa korviini pitkiksi ajoiksi. Ja vaikkei hän olekaan ollut kiltamme jäsen pitkään, on hän taistelussa mies kohdallaan – peloton ja kykenevä. Muutaman hyvin osoitetun iskun myötä teimme selvää meitä väijyttäneistä kissapedoista, ja jatkoimme kulkuamme kohti sulan lumen täyttämää laaksoa, jossa korkein ikinä näkemäni torni sijaitsi.

Torni, joka vaikutti olevan valmistettu jostain harmaanvalkeasta ympäröivää asutusta huomattavasti siistimmästä kivestä, sijaitsi suureksi osaksi hökkelikylää muistuttavan hiisirakennelman keskiosissa. Muu, ainakin parituhatpäinen kaupunki, oli varsin vailla infrastruktuuria, kuten uusi ystävämme Garmak itse sen ilmaisi. Aluksi pääsymme ensimmäiseen sisältä kokemaani hiisikaupunkiin vaikutti varsin uhatulta, ulkovahteina toimineiden hiisien suhtautuessa meihin sivistymättömämmille kansoille luonteenomaisella epäluulolla ja ihmetyksellä. Vuosisatojen mittaiset molemminpuoliset väkivaltaisuudet sekä kaunan kantaminen painoivat enemmän kuin moni meistä jaksaisi eläessään kantaa, eikä ensikosketuksemme diplomaattisiin suhteisiin ollut helppo tehtävä. Pelkkä keskusteleminen ihmisen ja nephilimin kanssa tuntui olevan uusi ja vaikea asia käsitellä hiisikansalle. Pääsimme kuitenkin kuin korkeamman johdatuksen myötä rivisotilaita pidemmälle. Mahdollisesti puhtaasti sen vuoksi, ettemme voineet kahdestaan osoittaa sen suurempaa uhkaa kaupungissa asustavalle rodulle. Pyysimme päästä asioista päättävän tahon puheille, ja neuvoteltuaan pitkän tovin rivitovereidensa kanssa vieraalla, karkealta kuulostavalla kielenparrella eräs hieman commonia osaava karhuntaljaan pukeutunut suurhiisi nimeltään Urmog johdatti meidät läheiseen rakennukseen. Täällä tapasimme Garmakin.

Garmak oli keskivertosotilasta huomattavasti tukevampi, näyttäviin turkiksiin pukeutunut hiisishamaani, jonka iho oli näkyviltä osin kauttaaltaan mustaksi maalattu, ikään kuin kenkälankilla. Hän edusti Karhun Kansaa, hiisien papistoa jolla tuntui olevan kova ote kaupungin ulkolaidalla. Hänen hampaansa olivat karkealla viilalla teräviksi työstetyt, ja kenties tässä julmuuden esittämisen aktissa hän oli menettänyt osan kielestään, jonka vuoksi hänen puheensa oli selkeän commonin sijasta kumeaa molotusta, jonka seuraaminen vaati jonkinasteista keskittymistä. Melko pitkän keskustelun ja Williamin tarjoaman kultapalkkion myötä ymmärsimme mielestäni toisiamme melko hyvin. Hän kertoi meille paljon hiisikaupungin valtarakenteesta sen eri osissa, sotilaiden pitäessä vallassaan keskiosaa ja maagien pitäessä suurta tornia suljettuna kaikilta lähestyjiltä. Eri faktiot eivät välittäneet toisistaan juurikaan, eikä kulku alueelta toiselle olisi yksinkertaista.

Torni itsessään saattoi hyvin olla Taivaallisten tekoa, jonka vuoksi hiisien maagit olivat niin kiinnostuneita siitä. Sen uumenissa piili monia salaisuuksia, ja sen alla sijaitsi Garmakin kuuleman mukaan myös kääpiöiden vanhoja halleja, joissa jokin oli pitänyt etenijät loitolla. Tulevaisuudessa sen tutkiminen molempien kulttuurien historian sekä koko lännen suojelemisen kannalta voisi nousta hyvinkin suureen arvoon.

Garmak kertoi Karhun Kansan suunnitelleen siirtymistä itään jo jonkun aikaa, ja kiinnostui tiedosta Mustanotkossa omillaan elävistä hiisistä. Saimme myös tietää, ettei ollut kovin kauan siitä, kun koko kaupungin agenda oli muuttunut hyvin vahvarakenteisen ja vanhakantaisen örkkisoturin saavuttua paikalle. Garmakin mukaan tämä örkki oli herättänyt ikivanhan heimolain henkiin, haastaen hiisien vanhan päällikön kaksintaisteluun ja voittaen täten johtavan aseman. Tämän aseman myötä suurhiisiä, ja luonnollisesti myös hiisiä, oli ajettu sotaa kohti ja mobilisoitu Whitefordia vastaan. Sitten örkki oli asettunut torniin asumaan, ottaen vain harvan lähipiirinsä vastaan näitä tarvitessaan. Suuriluontoinen hyökkäys ja piiritys vaikuttivat väistämättömiltä, sillä heidän lakinsa, yhteiskuntansa ja kunniansa eivät hyväksyneet kapinointia. Jos johtajuuteen olisi ikinä tulossa muutosta, sen olisi tultava uuden päällikön kautta. Eikä aikaakaan kun olimme neuvottelemassa hiisishamaanin kanssa vallankaappauksesta heidän kaupungissaan. Kuten ystäväni William asian esitti, olihan killassamme parikin hyvin vahvaa jäsentä. Uusi ongelma esittäytyi meille kuitenkin hyvin pian – miten kukaan pääsisi esittämään haasteen henkilökohtaisesti?

Tätä varten pyysimme lupaa kierrellä kaupungin sisällä, ja oppaanamme toimiminen lankesi jälleen Urmogille. Pyysimme häntä viemään meidät lähemmäksi tornia. Saatuaan Garmakilta hiisien sisäpolitiikan kannalta tärkeän työkalun – kämmenelle sopivan siistiksi hiotun luunpalan – Urmog sanoi tietävänsä erään, joka saattaisi auttaa. Jatkoimme likaisen, leveän kadun toiselle puolelle rakennukseen, johon kellään meistä ei yleensä olisi ollut pääsyä. Astuessamme sisään hämärään, parakinomaiseen huoneeseen useita hiisiä säpsähti pystyyn ja he pokkuroivat ja sähelsivät edestakaisin. Nähdessään Urmogille luovutetun luisen symbolin, he valahtivat niin kalpeiksi kuin vihertävän mullan värinen iho antaa myöten ja poistuivat äkisti paikalta. Saatettuaan meidät sisään Urmog sai pian käskyn poistua ja huomiomme keskittyi huoneen perälle, missä paksuista turkiksista kasatun makuualueen reunalla makasi jäntevä, ikäisekseen hyvin ketterän mutta krapulasta kärsivän oloinen sotilas. Hänen panssarinsa oli valmistettu toisiinsa kiinnitetyistä neliskanttisista oranssin ja ruskean sävyisistä liuskoista, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Hänen nimensä oli Maerah, Kulotin suurhiisien Bushi -jaostosta. Hän vaikutti olevan sotilaiden joukossa vaikutusvaltainen, oletin hänen olevan kokenut esimies, mahdollisesti kapteeni tai sitä vastaavan aseman saavuttanut soturi. Hän puhui commonia varsin taitavasti, ja vahvisti pian Garmakin aavistuksen lähestyvästä hyökkäyksestä. Hänen tietoonsa oli annettu jopa tarkka aikataulu; jos Seikkailijoiden Kilta ei tekisi pian jotain, örkkipäällikkö ja hänen hiisiarmeijansa olisivat Whitefordin porteilla toukokuun puoliväliin mennessä.

Bushien joukossa oli myös herännyt huomattavaa tyytymättömyyttä hyökkäystä ja nykyistä johtoa kohtaan. Heitä ei kiinnostanut kuolla suurimittaisessa hyökkäyksessä sen enempää kuin meitäkään, mutta heidän lakinsa pakottivat heidät seuraamaan diktatuuria. He olivat ylpeä soturikansa, jotka mielummin suojelisivat itseään ja omia oikeuksiaan kuin kuolisivat heille vieraan päällikön vakaumusten edestä. He olivat jopa taistelleet omaa taisteluaan Varjomaita vastaan, kärsien monia kurjia kohtaloita tietämättä tarkemmin seurauksista ja tavoista suojautua. William sai Maerahin suosion lahjoittamalla hänelle Kirkkaan Tähden Kirkon luoman pahuutta imeyttävän kaulakorun, ja meille aukeni kauppareitti rauhan ylläpitämistä ajatellen. Bushit lupasivat jättää myös Whitefordin etupuolelle joskus valmistuvan Varjomaita torjuvan tukikohdan rauhaan, joskin eivät voi puhua kaikkien hiisien puolesta. Hiidet, kuten kaikki muutkin elävät olennot, olivat Varjomaiden leviämisen vihollisia, omalla tavallaan meidän vastahakoisia liittolaisiamme. Heidän yhteistyönsä olisi löydettävissä suojakoruja vastaan, jahka he saisivat rauhallisemman, tasapäisemmän päällikön. Maerah ei suostuessaan vaikuttaisi huonolta vaihtoehdolta tähän tehtävään, ottaen huomioon vaihtoehtomme. Tai ehkä hän tietää paremman kandidaatin Bushien joukossa, jos Kirkas Tähti suo meidän auttavan heitä pian.

Saapuessamme sopivan haastajan tai iskuryhmän kanssa takaisin Maerah lupasi auttaa etenemistämme tornia kohti, oli tarkoituksenamme vallankaappaus tai päällikön attentaatti. Meidän tarvitsisi vain mainita joko hänen nimensä, tai Docuks päästessämme kaupungin rajalle. Haasteen esittämisen jälkeen heimolain mukainen haastaja olisi kuitenkin haastettavan mielivaltaisen vallan alla, tämän päättäessä missä ja millä varusteilla taistelu käytäisiin. Maerah epäili päällikön valitsevan aseettoman taistelun, ja hyvin vaarallisen ympäristön haasteen saadessaan, mahdollisesti ikivanhan tornin huipun. Sota on siis väistettävissä, mutta se vaatii toimintaa ja sisältää suuren riskin. Pyydänkin itseäni kokeneempia ja vahvempia killanjäseniä ja kaikkia kynnelle kykeneviä tekemään uuden matkan Kulotiin, ja ratkaisemaan meitä kaikkia uhkaavan tilanteen. Olkoon Kirkkaan Tähden Laupeus kanssanne.

Yhteenvetona tilanne on tämä:
– Jos emme tee mitään, hyökkäys on väistämätön
– Tiedustelijat lähtevät liikkeelle 1. toukokuuta, armeija kuun puoliväliin mennessä
– Hiisikaupunki seisoo muinaisen hautapaikan ja muistomerkin päällä
– Hiidet haluaisivat pois diktatuurin vallan alta
– Tarvitsemme vapaaehtoisen haastajan örkkipäällikölle, sekä saattoryhmän
– Päällikön kaatuessa verenhimo häviää, ja neuvottelut voidaan aloittaa

Vilpittömästi Ianhorn, Seikkailijoiden Kilta

View
Kevään merkit

Talvi alkaa pikkuhiljaa taittua kevääseen. Viime päivien lämmin keli kääntyy vielä kuitenkin hetkeksi ankaraksi pakkaseksi, joka pakottaa ulkona liikkuvat kääritymään sydäntalven turkiksiinsa ja kovettaa loskan rautaiseksi hankiaiseksi joka kestää paikoin lähes hevosenkin. Viimeisintä kuukautta ovat värittäneet eniten vaarallisen sarjamurhaajan surmaaminen ja Azarelin kultin hävittäminen Mustanotkosta sekä voimakkaiden epäkuolleiden tuhoaminen Arhapäältä. Monia pienempiäkin voittoja on saavutetu, mutta läntinen uhka tuntuu yhä aivan yhtä suurelta. Uutta retkeä Varjomaille ei ole ollut. Seikkailijoiden ja Tutkimusmatkailijoiden Killan päämies Ezekiel saa viimein paremmin kapuloita kamppailussa köyhtyneen Whitefordin rattaisiin kun tieto Kulotin tilanteesta kantautuu päättäjien korviin ja Heidel lupaa lähettää pienen osaston sotilaita avustamaan projektissa, jonka päämääränä on perustaa tukikohta lähemmäs Varjomaita. Retkikunnan on tarkoitus päästä lähtemään kuun lopulla Heidelin osaston saapuessa. Killan vahvuus pysyy summittaisesti samana muutaman uuden tyhmänrohkean saapuessa ja parin muun poistuessa, toivottavasti väliaikaisesti.

10648199_394950887326718_7552222806429895690_o.jpg

View
Lunastus
Lak'tukin sisäistä sielunmaisemaa, osa IV

Polte jatkui vielä pitkään. Isku, jonka sain kylkeeni piilossa lymyilleen demonin kynsistä, upposi raskaasta haarniskastani huolimatta syvälle. En ymmärrä miten se on edes mahdollista, mutta se onnistui hiipimään aivan vierelleni enkä nähnyt tai kuullut sitä ollenkaan. Liekö se johtunut taistelun huumasta vai jostain salakavalasta loitsusta, mutta pirulainen oli iskuetäisyydellä ja miltei pudotti minut. Horjuin askeleissani, näköni alkoi hämärtymään ja sydämeni yritti hakata tiensä rinnastani ulos. Taistelin tajunnan menettämistä raivoissani tovin, joka tuntui ikuisuudelta, ja jonka aikana demoni vielä onnistui pakenemaan. Sitä ennen sen onnistui jättää jälkensä.

Vielä seuraavalla matkallamme oloni oli hikoileva ja levoton, kuin joku pahansuopa olemus olisi kiertänyt sisälläni… ja muuttanut minua. Uneni jatkuivat levottomina, ja niiden lomassa luulen nähneeni syyn vointiini. Näin taisteluni demonia vastaan kehoni ulkopuolelta, harmaana ja utuisena, lukuun ottamatta demonin hapokasta verta, jota nyt näin roiskahtavan sisääni iskun voimasta. Se kiersi nyt sisälläni, teki sinne kotinsa ja yhtyi minuun. Seuraavaksi näin itseni taistelukentällä, jota en ollut nähnyt aiemmin. Se sijaitsi varmasti Varjomaiden puolella, ympäristön ollessa tummanpuhuva ja kuihtunut, osittain karrelle palanut. Tällä kentällä sarvipäinen olento iski lävitseni aseensa sellaisella voimalla, jonka olisi pitänyt tappaa minut varmasti.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Tyly tälli sai minut raivostumaan entistä enemmän, panssarini hohtamaan ja kääntyessäni vastustajaani kohden jatkoin kovan karjaisun myötä taistelemista haavoistani huolimatta. Oloni oli… pysäyttämätön.

Herättyäni muutamaan otteeseen kuumehoureiden omaisesta unestani Whitefordissa ja parannettua kaikki vastikään saamani Ogren aiheuttamat vammat olin varma, että olin entistä voimakkaampi. Kantamani aseet tuntuivat kevyemmiltä, liikkeeni ketterämmiltä ja aistini tarkemmilta. Ikään kuin osaisin ennakoida, missä vastustajani heikko kohta sijaitsisi. Se, mitä uneni tulisi tarkoittamaan käytännössä, jääköön puhtaaksi arvailuksi. Eihän enneuniin oikeasti usko kukaan muu, kuin heimoni vanhat, hurahtaneet shamaanit. Mutta yksi asia olisi varma – seuraavalla kerralla kohtaamani demonit saavat ansionsa mukaan. Tunsin, kuinka olin todennäköisesti vihdoin toteuttanut haaveeni. Haaveen, joka oli ajanut minua eteenpäin jo taistellessani rahasta Skørhelmissa. Uskoin, että minusta oli tullut tämän mantereen vahvin taistelija, enkä aikonut lopettaa tähän.

View
Sota muuttuu

Vuosi vaihtuu. Hälyttäviä huhuja rantautuu lännestä. Varjomaat ovat edenneen viimeisen kuukauden aikana paljon totuttua nopeammin ja vuohikansan kaupunki Esbmen on nykyään Varjomaiden peitossa. Kuuleman mukaan kaupunkia ei ole vielä valloitettu, kiitos kukkulan sisältä löytyvien massiivisten jade-esiintymien, jotka estävät korruptoituneen maaston leviämisen kaupunkiin itseensä asti. Varjomaiden rajalle ei ole suoraa matkaa enää kuin 120 mailin verran. Seikkailijoiden kilta tekee verrattain hyvää tulosta ja kertoo jäseniensä tappaneen suuren määrän Varjomaiden asukkeja, tuoden takaisin ennennäkemättömiä määriä Verta matkoiltaan, mutta hyvät uutiset hukkuvat melankoliaan joka seuraa lähes täysin menetetyistä kauppasuhteista aikanaan vuohikansan valloittamaan kaupunkiin. Whitefordiin saapuu vuoden vaihteessa myös eteläisten maitten valtioista “maageja” jotka, huolimatta oudoista tavoistaan, valavat myös uutta uskoa taistelussa pahuutta vastaan kaupatessaan ennen näkemättömiä taikaesineitä, ja näin vahvistaessaan myös Seikkailijoiden ja Tutkimusmatkailijoiden Killan tehoa. Myös ensimmäistä kertaa ikinä Killan johtaja tekee jotain näkyvästi ja Uuden Vuoden päivänä puhuu julkisesti markkina-alueella tulevasta uhasta, kehottaen kaikkia valmistautumaan erittäin ankaraan talveen, kevääseen ja kesään; Samalla luvaten että Whitefordin isäntä, Heidel, ei tule jättämään rajakaupunkiaan yksin. 9. tammikuuta seudun voimakkain maagi ja muutama seudun kokeneimpia samoojia saapuu takaisin kaupunkiin väsyneinä ja selkä väärinä todisteista taisteluista pahuutta vastaan. Jos Killan johtajan Ezekielin sanoilta on joku vielä välttynyt niin nyt viimeistään kaikki kuuntelevat palaavia matkailijoita, joiden pieninkin kuiskaus leviää kaupungissa kuin kulovalkea.
Vuoden vaihteessa palaamassa kaupunkiin talveksi ovat myös läntiset ja koilliset kullanhuuhtojat, mutta tällä hetkellä kaaos ja mullistus ovat kaikkien huulilla. Myös Arhapäältä ja Usvametsästä kantautuu tarinoita levottomuuksista ja Kirkkaan Tähden Kirkko kasvattaa jäseniensä määrää ilmeisestikin saapuvan maailmanlopun edellä.

View
Pimeys etenee
Ensimäinen matka Kulotiin ja Varjomaat kiihdyttävät etenemistään

Viime päivien matkoillamme kohtasimme monia ihmeitä ja hälyttäviä uutisia Varjomailta.

Otimme tehtäväksemme kartoittaa ikivanhaa Kulot-nimistä paikkaa, jonka sijainnista meillä ei ollut aavistustakaan. Killan kirjastosta saimme selville sen sijaitsevan jossain päin luoteessa, muusta maastosta erottuvassa painautumassa. Kirjoitusten mukaan kyseessä oli vuosisatoja sitten kääpiöiden ja taivaallisten yhdessä rakentama kaupunki. Seurueemme kaksi kääpiötä ja taivaallinen olivat luonnollisesti innokkaita tutkimaan muinaisten sukulaistensa asuinsijoja. Paikan nykyisestä asujamistosta meillä ei ollut tarkempaa tietoja, mutta valitettavasti sen kuvaus vastasi samalla suunnalla huhujen mukaan sijaitsevaa hiisikaupunkia.

Talvi teki tuloaan ja ensilumi oli satanut jokin aika sitten. Jouduimme ylittämään virran päästäksemme määränpäähämme. Selvisimme tästä veden hyytävyydestä huolimatta, saimme jopa kiskottua lähes uintitaidottomat kääpiömme vastarannalle. Tulimaagimme loitsut toivat onneksi lämpöä kun leiriydyimme kuivattamaan varusteitamma. Lisäksi matkalla kohtasimme muutaman meitä kohti lentäneen pimeyspallo-olion. Nämä olivat onneksi pieniä ja velhomme taiat sekä nuolemme pudottivat ne ennen kuin lähitaistelijamme pääsivät tekemään tuttavuutta olioiden kanssa. Muuta mainitsemisen arvoista matkalla ei tapahtunut.

Kulot löytyi helposti sen keskellä seisovan korkean tornin ansiosta. Pelkomme osoittautuivat todeksi ja lähempänä havaitsimme tornin ympärillä levittäytyvän suuren hökkelikaupungin. Tuo jalojen muinaisten kaupunki oli tosiaan saastaisten monen kokoisten hiisien kansoittama. Arvioimme vihernaamoja olevan vähintään kolmatta tuhatta, joten suora rynnistys ei ollut vaihtoehto. Päätimme yrittää neuvotella hiisien kanssa ja kerätä tietoja. Muutama vartija saapui luoksemme, ja äkkipikaiset kääpiömme ja taivaallinen velhomme onnistuivat pitämään malttinsa ihailtavasti esi-isiensä kokemasta loukkauksesta huolimatta. Paljoa emme saaneet tietoja irti, lukuun ottamatta että kaupungin tornissa vaikuttaisi olevan jotain mystistä ja majailevan hiisipappeja. Asiaan on palattava paremmin valmistautuneena.

Vältyimme suuremmalta kärhämältä hiisien riidanhaastamisesta huolimatta, ja onnistuimme jopa hillitsemään puolituistamme lähtemästä harhailemaan viholliskaupunkiin. Paluumatka sujui ongelmitta, ja tällä kertaa saimme jopa hinattua köysien avulla varusteemme enemmän tai vähemmän kuivina joen yli. Kotikaupungissa kuittasimme kartoitustehtävästä luvatun palkkion viisisataa kultaista.

Varsin mitätön tiedusteluretki ei juuri tyydyttänyt seikkailunhaluamme, ja päätimme lähteä uudelle matkalle hyvin nukutun yön jälkeen. Muutaman päivämatkan päässä hylätyssä örkkiluostarissa odotti ikivanha suuri viinitynnyri, josta olimme neuvotelleet rahakkaan sopimuksen Esbenin vuohikansan kanssa. Arvelimme myös käydä keräämässä pimeyden otusten verta Esbenin lähettyvillä levittäytyviltä varjomailta, toinen hyvä rahan lähde. Varustimme vankkurit ja suuntasimme kohti länttä.

Luostarissa raahasimme painavan tynnyrin vaunuihin. Ennen matkan jatkamista kääpiöt halusivat käydä tutustumassa luostarin alaisiin katakombeihin, samoihin joissa rakas tietäjättäremme Gilda oli kohdannut loppunsa epäkuolleiden kynsissä ja hampaissa vain muutama kuukausi aiemmin. Tunneleiden arvoitus oli ratkaistava, ettei hänen uhrauksensa jäisi turhaksi.

Noin tusina löyhkäävää ghoulia yritti väijyttää meidät, mutta lyhyehkön taistelun jälkeen kukistimme ne. Taitomme olivat selvästi karttuneet sitten viime vierailun. Saavuimme maagisesti ansoitetulle kiviovelle, johon matkamme oli viimeksi tyssännyt. Tulivelhomme oli oppinut uusia loitsuja, joilla hän arveli voivansa poistaa oven suojaloitsut. Purkutaikojen ja raa’an lihasvoiman avulla ovi aukesikin muutaman yrityksen jälkeen, ja toiselta puolen löytyi ilmeisesti örkkien ylipapin hauta. Sarkofagia vartioi neljä paikallaan seisovaa haarniskaa. Arkun takana odotti vielä viides, jonka toisen käden paikalla oli mystinen rautaputki. Kun astuimme lähemmäs panssareita, ne kääntyivät meitä kohti ja vaativat ilmoittamaan asiamme. Astuimme äkkiä kauemmas pohtimaan mitä tehdä seuraavaksi. Muistimme käytävien alussa istuneen ammoin kuolleen ja kuivuneen örkkipapin, jolla oli hänen jumalansa pyhällä symbolilla varustettu amuletti. Kävimme noutamassa sen, mutta valitettavasti senkään näyttäminen ei vakuuttanut vartijoita. Päätimme poistua katakombeista hyvän sään aikana, pohtimaan miten päästä niiden ohi.

Matka Esbeniin sujui ongelmitta raskaasta lastista huolimatta. Sarvipäiset ystävämme ottivat meidät lämpimästi vastaan, ja ansaitsimme sievoisen kasan kultaa kaupastamme baarinpitäjän kanssa. Osan omasta osuudestani käytin viimeistellymmän miekan ostamiseen. Tunnen selvästi kuinka paljon paremmin se on tasapainotettu. Olen varma että sen terä löytää tiensä liian lähelle uskaltautuvien vihollisten panssarin rakoihin.

Hyvin levätyn yön jälkeen suuntasimme Varjomaille. Lähes heti kaupungin ulkopuolella kohtasimme lauman pieniä bakemonoja, taaskaan emme päässet tekemään tuttavuutta niiden kieltämättä kunnioitettavan näköisiin hampaisiin, vaan suurin osa niistä kärventyi hyvän matkan päässä velhomme tulipalloon. Puolituistoverini nuolet pysäyttivät loput. Häpeäkseni minun nuoleni lensivät jonnekin muualle kuin piti, vaikka harjoitusradalla käteni on ollut tarkka. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kirouksen?

Keräsimme pimeyden otusten veren pulloihin ja jatkoimme Varjomaille. Lumipeitteestä huolimatta matka tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin viimeksi. Leiriydyimme taas vähän matkaan rajan pahemmalle puolelle odottamaan saalista, toivoen etteivät viimeksi kohtaamamme mustat jätit osuisi paikalle. Muutaman tunnin odoteltuamme näimme valtavan otuksen, joka oli ehkä joskus ollut biisoni. Peto alkoi rynnistää meitä kohti, ja valmistauduimme ratsastamaan pois alta, muttas taas nuolemme ja loitsumme pysäyttivät sen.

Laskiessamme kalmon verta Lily huomasi kuinka rajan suunnassa ollut puu, joka vielä hetki sitten oli seissyt hyvän matkan päässä rajasta ja näyttänyt suhteellisen elinvoimaiselta, oli muuttunut varjomaille ominaisen vääristyneeksi. Tarkemmin katsoessamme näimme kuinka pimeyden raja liikkui aivan silmissä. Päätimme kiiruhtaa varoittamaan vuohiystäviemmä, sillä tällä tahdilla Esben tulisi nielaistuksi muutamassa viikossa.

Lyhyiden vakuutteluidemme jälkeen kaupungin päällikkö suostui lähettämään partion rajalle tutkimaan asiaa. He olivatkin palanneet aamulla, ja vahvistivat havaintomme. Kiiruhdimme varoittamaan Whitefordia.

Ilman vankkureita matka sujui muutamassa päivässä, ilman suurempia tapahtumia.Lukuunottamatta eräänä yönä ollessani vahdissa, kuulin jonkin suuren lähestyvän leiriämme. Herätettyäni kumppanini näyn kuinka meitä kohti asteli hevosen kokoinen valkoinen susi. Talvi oli ajanut nämä Salama-kumppanini muinaiset sukulaiset pohjoisesta metsästämään tänne etelän seuduille. Koin surua kohottaessani jouseni tätä jaloa petoa kohti, mutta näinä kovina aikoina rajaseutujen laki on tappaa tai tulla syödyksi. Rajun ja jäätävän taistelun jälkeen talvisusi kukistui. Velhomme liekit olivat taas suureksi avuksi. Pian tämän jälkeen saavuimme kotiin Whitefordiin.

Päätimme olla turhaan levittämättä pakokauhua huutelemalla lähestyvästä pimeydestä, ja kertoa vain kaupungin vanhimmille. Kiltamestarin kanssa käyty keskustelu ei juuri tuonut seklvennystä asiaa. Ukon seikkailija päivät tuntuvat todella olevan ohi, ja hän vaikutta olevan kiinnostunut enemmän matkamuistoistaa. Kirjastonhoitajanamme toimiva pikku demoni sentään tuntui tietävän jotain asiasta, mutta kaltaisilleen tyypillisesti ei ollut valmis kertomaan tietojaan suoraan. Vaikka näinä aikoina meillä ei ole juuri varaa valita liittolaisiamme, mietin usein kenen puolella tuo punanaama oikein on, todennäiköisesti vain itsensä. Jotta pirulainen suostuisi kertomaan kaikki tietonsa, hän vaati saada kuulemma Vendolin raunioista mahdollisesti löytyvän patsaan. Sen verran hän suostui paljastamaan, että seuraamalla virtaa lähteen Varjomaille, voisimme löytää suoalueen jossa on kauan pitänyt majaansa noitapiiri. Paikka on kuitenkin vastikään joutunut jonkin suuren pahan valtaamaksi, ja tämä saattaisi olla Varjomaiden nykyisen nopean laajenemisen lähde.

Varjomailta tuomamme uutiset tietävät siis synkkiä aikoja kaikille sivistyneille kansoille. Jos emme tee mitään, voi hyvinkin olla että kaikki läntiset maat jäävät vuoden sisällä pimeyden nielaisemiksi. Saimme onneksi joitakin vihjeitä mihin suunnata seuraavaksi matkamme. Toivottavasti onnistumme edes hidastamaan pimeyden leviämistä.

Gwilras Metsähaltia

View
Talvi on tulossa

Marraskuu lähestyy loppuaan ja sää on viilentynyt kesän paahtavista helteistä nollakeliin ja sen allekin. Kahdennenkymmenennen päivän tietämillä Whitefordin lähimaastoon saataa myös alkavan talven ensilumi, joka sulaa pois parin päivän sisällä. Sato on korjattu jo aikaa sitten ja liikkeellä ovat enää vuoden viimeiset metsästäjät jotka uhmaavat kylmää keliä kovassa tarpeessa olevien peuran ja biisoninnahkojen toivossa. Whiteford hiljenee taas talvikuukausien ajaksi väen pysyellä sisällä lämpimässä, tullen ulos vain idästä saapuvien kauppiaiden tavaroiden töllistelyä varten. Vehtavirta osoittaa jälleen hyvän syyn kaupungin nimeen virratessaan hiljaa satama-alueen ja kanavan läpi huurteisten rantojen syleilyssä.
Kaikki on hiljaista ja hyvin, mutta lännestä kantautuu huolestuttavia huhuja metsästäjien puhuessa entistä pidemmälle matkaavista Varjomaiden asukeista ja Whitefordin ja Varjomaiden välimaastossa asuvien hiisikansojen levottomuudesta. Kaupungin kaarti palkkaa kauppiaiden sponsoroimana lisää väkeä riveihinsä ja lisää vartioita muureilla. Kaupungin portit pysyvät nykyään oletuksena kiinni kaikille joilla ei ole hyvää syytä astua niiden sisäpuolelle…

10527497_338383642983443_8277091915206050527_n.jpg

View
Kasvun portailla
Lak'tukin sisäistä sielunmaisemaa, osa II

Kantaessamme Gildan ruumista kirkon hoidettavaksi, tunsin oloni jälleen vaitonaiseksi. Vaikka tällä kertaa olimme kohdanneet tasapuolisemman vastuksen, ilman menetyksiä emme silti selvinneet, ja kilta oli menettänyt tärkeän tiedonlähteen, joka hallitsi kieliä ja sellaisten olentojen ominaisuuksia joista minulla ei ollut juurikaan käsitystä. Loppujen lopuksi tämä lienee kuitenkin osa olemassaoloa, eikä kuoleman käsitys ja väistämättömyys ole juuri mitään uutta örkeille. Kaiken kaikkiaan pystyn huokaisemaan helpotuksesta huomatessani, että oma kokemukseni ja viimeaikaiset hankinani alkavat kantaa hedelmää – minä en kuole, vielä. Enkä ainakaan sellaisen likaisen suosta nousseen epäkuolleen käsissä.

Tunnen, että voima on viisautta. Mitä voimakkaammaksi tulen, sitä enemmän vapautta minulla on, ja sitä enemmän pystyn kulkemaan omaa polkuani. Seikkailijan uralla on omat riskinsä, mutta se tarjoaa paljon enemmän mahdollisuuksia kuin perinteinen leipätyö. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä olen suurin soturi, mitä maa päällään kantaa.

Se ajatus saa kujeilevan hymynkareen Lak’tukin suupieleen.

View
Lak'tuk ja Ianhorn
Lak'tukin sisäistä sielunmaisemaa, osa III

Kävellessäni vaatimattoman, maanläheisen ja minulle mitäänsanomattoman kirkon keskilaivan lävitse kohti sen syvempää sisintä, mielessäni liikkuu vain käsillä oleva tehtävä. Pappien ja akolyyttien närkästyneet kiellot ja hämmentyneet katseet eivät pysäytä minua sen enempää mitä lukitsematta jätetyt jämerät puuovetkaan. Painautuessani rukoushuoneeseen silmäni pysähtyvät hetkeksi siihen hohtoon – siihen syvään, rauhalliseen hohteeseen jonka lähde luo ympärilleen. Tunnen, kuin uppoaisin. Tuntuu siltä, kuin aika ja koko maailma ympärilläni hidastuisi yhdeksi pisteeksi.

Herään pystyasennosta sängystäni majatalolla. Hikeä valuu pitkin ylävartaloani. Mitä helvettiä, miksi se pyörii edelleen mielessäni? Eihän se kasvi mitään pysyvää vahinkoa tehnyt, korvanikaan ei ole enää kipeä…


En varmasti unohda sitä kohtalokasta päivää. Sitä hetkeä, kun valtavan kokoinen örkkisoturi painautui kirkkomme ovista sisään luvatta, ja jatkoi matkaansa kaikkein pyhimpään. Miten vaikuttava ilmestys hän olikin, kaikessa kaoottisuudessaan. Panssari hohtavana, tuntemattomalla kielellä kirjailtuna ja päättäväinen katse kasvoillaan hän käveli suoraan Hänen Pyhyytensä luo ja pyysi hänen apuaan. Ajatella, että sen kaltainen soturi kaipaisi myös meidän apuamme.

Luonnollisesti kuullessani, että kouluttajamme haki ylipappimme nimissä vapaaehtoista erikoiseen komennukseen, tiesin hetkeni koittaneen. Tämä oli minun tehtäväni, minun mahdollisuuteni parantaa maailmaa, noiden suurien soturien parissa. Aloitin komennukseni kirkon sijasta osana Whitefordin Seikkailijoiden kiltaa, tehtävänäni ottaa selvää etenevästä Varjosta sekä vastata kasvaviin epäkuolleiden määriin voimalla, aseenani kirkkomme monipuoliset opetukset.

Kosketukseni seikkailijan elämään alkoikin rytinällä, ja kohtasimme raavaalla taistelukentällä sekä pahamaineisen Poek Mustan että monipäisen lauman epäpyhiä sotureita. Näistä ensimmäinen karkasi oikeuden voimilta, mutta jälkimmäinen sai päätöksen vaellukselleen. Tästä karaistuneena kohtaan uuden päivän, tehden parhaani ryhmäni eteen. Pidän toivoni korkealla, enkä lannistu pahuuden voimien edessä.
-Ianhorn

View

I'm sorry, but we no longer support this web browser. Please upgrade your browser or install Chrome or Firefox to enjoy the full functionality of this site.