Shadowlands

Vedetyn Verhon Takana

Kuinka Ianhorn menehtyi ja kuinka päädyin tietämään tämän kaiken

Tiedoksiantona sekä Seikkailijoiden Killalle että Kirkkaan Tähden Kirkolle

Oli 24. elokuuta, kun Lak’tuk, Ianhorn, Agrios Leon ja Jorrick etenivät kohti Pimeyden Nuolen hajanaisia rivejä armeijan eteläpuolelta. Mielessään heillä oli ilmeisesti uhkarohkea, joskin enemmän kuin epätoivoinen suunnitelma, jonka tarkoituksena oli hidastaa armeijan liikkeitä. He olivat löytäneet armeijan laitamilta osaston, joka kantoi mukanaan suurta osaa armeijan piirityskoneistosta. Lak’tukin neuvosta he päättivät iskeä tähän, vaikeuttaen näin mahdollisimman paljon kaupungin murtamista.

Ensimmäinen taistelukontakti tapahtui odotetusti – Lak’tuk pyöri myrskyn lailla jättien välissä, piikkiketjun niittäen vihollisia lähes joka suunnasta. Ianhornin suojaukset ja nuija säilyivät lujina. Leonin suuri moukari ujelsi ilman halki, paiskautuen uudelleen ja uudelleen vihollisriveihin. Jorrickin vasamat lopettivat nopeasti henkiinjääneiden maallisen taipaleen. Pian kuitenkin taistelun rytmi muuttui, sillä liikkeellä oli voimia, joista heillä ei voinut olla mitään käsitystä.

tumblr_mebmaydtHZ1rdvzeho1_1280.jpg

Piirityskoneita työntäneiden jättien kaatuessa yksi toisensa perään vihollisen rivien välistä astui esiin suuri, yli kolmimetrinen henkiolento, jolla oli hevosen pää. Sittemmin Zarekiksi paljastunut Pimeyden Nuolen päällikkö vaikutti haltioituneelta löydettyään voimakkaita vastustajia, ja eteni nopeasti, kuin ilman askelia Killan jäseniä kohti. Lak’tukin ja Ianhornin ollessa lähimpänä, se päätti vapauttaa täydet voimansa heitä kohtaan, uhraten samalla kaikki Pimeyden Nuolen lähitaistelussa olleet soturit silmääkään räpäyttämättä. Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Sitten, kuin tyhjästä, ilma alkoi rutista, savuta ja tiivistyä pieneksi pisteeksi kunnes se kuumeni leimuavaksi pätsiksi valtavassa väläyksessä taistelukentän keskellä. Helvetti repesi irti maan päällä.

gray_shout_anger_shield_sword_armor_dragon_knight_hd-wallpaper-374299.jpg

Pimeyden Nuolen jalkaväestä ei jäänyt mitään jäljelle, tulipallon kärventäessä hetkessä heidät tunnistamattomiksi patsaiksi. Ketteränä ja kokeneena soturina Lak’tuk onnistui refleksiensä ansiosta väistämään pahimmat liekit, mutta Ianhorn jäi auttamatta kaiken keskelle. Hän säilyi jaloillaan joko pelkän tahdonvoimansa, tai ehkä jonkun taivaallisen väliintulon voimasta, tuntui parantuvan välittömästi ja avaten silmänsä nosti nuijansa viimeiseen vastahyökkäykseen. Zarekin ottaessa myös Killan jäseniltä kovia vahinkoja ilma alkoi kärytä pian uudelleen, ja jälleen valtava leimahdus nielaisi Ianhornin sisäänsä, tämän kaatuessa tällä kertaa maahan, elottomana. Pian tämän jälkeen henki irroittautui taistelusta nopeasti, ja vetäytyi kauas vihollisarmeijan rivien sisään.

Ianhornin sielu, tai henki – tarkkaan ottaen mikä lienee mahdotonta sanoa tässä vaiheessa – jatkoi kuitenkin matkaansa. Zarekin mukana, täysin tietoisena mutta ilmeisen näkymättömänä voimana, vihollisarmeijan keskiötä kohti. Zarek keskusteli hänen kanssaan matkan aikana, ja kertoi hänen tarkoituksenaan olleen voimakaan soturin kaataminen. Ianhorn ei ollut hänen ensimmäinen vaihtoehtonsa, mutta olosuhteiden pakosta tämä lopputulos sai nyt kelvata. Zarek kertoi monien Pimeyden Nuolen päälliköiden olevan armeijan mukana vain pakosta, osan vihaten toisiaan verisesti. Toiset taas olivat mukana puhtaasti verenhimosta, tai fanaattisesta uskollisuudesta Afaesia kohtaan. Oli kuitenkin hyvin selvää, etteivät kaikki armeijan osastot olleet mukana omasta valinnastaan, eivätkä he Zarek mukaanlukien nauttineet tästä vallitsevasta hallinnasta ollenkaan. Vaikutti siltä, ettei Zarek ollut myöskään lainkaan yllättynyt tästä näennäisestä sielunvaelluksesta, sillä hän antoi Ianhornille mahdollisuuden käyttää jäljellä oleva aikansa maan päällä hyödyksi vielä kun sitä oli.

Hänen tarkoituksenaan oli löytää soturi, joka voisi tappaa Garmagh Mustan, suuren ja vaarallisen pikimustan Onin, joka nautti sairaasti verenvuodauksesta ja kärsimyksen aiheuttamisesta. Hänen kaatumisensa parantaisi Zarekin omaa tilannetta, ja mahdollisesti tulevan taistelun aikana myös Valkovuonojen tulevaisuutta. Ianhorn suostui tähän vastahakoisesti, tietäen varsin hyvin ettei omaan kehoonsa olisi enää paluuta. Hetki hetkeltä hän tunsi sykäyksen lailla vetoa tuonpuoleiseen, mutta pidätteli lähtöään tahdonvoimansa avulla kunnes synkkä tehtävä oli suoritettu.

Niin Ianhorn ja Zarek loivat nopeasti salaliiton tuhotakseen yhteisen vihollisen. Zarek vei Ianhornin nopeasti Garmaghin vankkureiden luo, ja loi harhautuksen. Yhtäkkiä Ianhorn hyökkäsi Garmaghin kimppuun nuijineen, lyöden tätä hirmuisella voimalla toistuvasti. Sillä hetkellä Ianhorn ilmestyi jälleen kaikille näkyväksi, mutta Garmaghin hämmästykseksi ja kauhuksi hän näytti enemmänkin aaveelta – lähes eteeriseltä, harmahtavalta koston hengeltä. Garmagh huuti kivusta ja karjui alaisilleen komentoja yllätyshyökkäyksen torjumiseksi, ja nämä alkoivat sylkeä Ianhornia korventavan kuumilla metallikuulilla, jotka eivät edes hidastaneet jo edesmennyttä ilmestystä. Zarekin salaliitto alkoi vaikuttaa jo läpinäkyvältä, kun Garmagh lopulta menetti tajuntansa, mutta jatkoi paranemista. Ianhornilla ei olisi muuten ollut hänen paranemistaan ohittavia keinoja, mutta painamalla vihollisiensa sylkemiä tulisia metallikuulia Garmaghin kehoa vasten hän lopulta sai tarpeeksi tulivahinkoa aikaan, ja Garmaghin maallinen taivallus päättyi. Zarek oli tyytyväinen lopputulokseen, ja lähes samalla hetkellä Ianhorn tunsi ettei pystynyt vastustamaan Kirkkaan Tähden kutsua, vaan päästi väliaikaisesta muodostaan irti. Kirkas valo peitti hänet, ja kylpiessään siinä hän tunsi nousevansa ilmaan ja kohoavansa sitä kohti, kunnes aika ja avaruus lakkasivat merkitsemästä mitään.

dark-abstract-wide-wallpaper-1920x1080-008.jpg

Jonkun ajan kuluttua – minulla ei ole minkäänlaista käsitystä kuinka pitkän – olin itse matkalla Valkovuonoja kohti yön pimeyden turvin, ja näin korkealla levinneen Saastepilven lomassa epätavallisen kirkkaan tähden. “Tuon ei pitäisi olla mahdollista”, pohdin ja aloin jo epäillä näkevinäni näkyjä, kun valo alkoi hyvin nopeasti lähestymään. Ennen kuin tajusinkaan, se peitti minut ja löi tajuntaani vasaran lailla. Saatuani varmuuden etten menetä tajuntaani, huomasin olevani erilainen, kuin hetki sitten. Olin edelleen oma itseni, mutta mukanani oli nyt myös vierailija, pala Ianhornin olemuksesta ja kaikki hänen muistonsa. Tiesin kuka hän oli, mistä hän oli kotoisin, missä hänen maallinen taipaleensa oli päättynyt. Tiesin myös Pimeyden Nuolesta, tulevasta sodasta ja siitä, että minun tulisi kiirehtiä.

Myöhemmin, sodan päättäneen taistelun aikana, Afaes lopulta menetti tajuntansa Rokin käsittelyssä. Zarekille oli käynyt jo aiemmin samoin, mutta metsäpeikon loitsun osuessa Rokiin ja vieden hänen tajuntansa, Zarek varmasti näki tilaisuutensa tulleen. Kaikki taistelussa mukana olleet näkivät, kun hän nousi takaisin korkeille jaloilleen, nosti kiiltävän naginatansa korkealle päänsä ylle ja halkaisi sen terällä entisen johtajansa kahtia. Afaes epäilemättä kuoli lopullisesti, ja näin Zarekin aluilleen saattama salaliitto sai päätöksensä. Välittömästi muutkin läsnä olleet Pimeyden Nuolen päälliköt reagoivat omilla tavoillaan; osa parkaisi kauhusta, osa nauroi riemastuneena kippurassa, osa pakeni välittömästi paikalta. Zarek hymyili itseensä tyytyväisenä, kaatuessaan itse kuolleena maahan Vaenon tuliloitsun voimasta. Näin kaupunki pelastui, ja samalla päättyi Varjomailta Valkovuonoille jatkunut tyrannia, ja Ianhorn sai vanhalta ystävältään kostonsa. Emme toki ole sama ihminen, mutta olen vakuuttunut, että Ianhorn olisi ollut tähän päätökseen tyytyväinen, ja näin olen täyttänyt tahtomatta saamani tehtävän. Alkuperäinen tehtäväni ja Saastepilvi ovat vielä hoitamatta, mutta ei siitä sen enempää – toistaiseksi.

2. syyskuuta Varjon aikakaudella vuonna 12, Saignomai Del Greco

Comments

SamDaMan

I'm sorry, but we no longer support this web browser. Please upgrade your browser or install Chrome or Firefox to enjoy the full functionality of this site.